Minua kiinnostaa lapsettomuus ja siihen liittyvät tunnelmat, hoidot, onnistumiset ja epäonnistumiset. Nämä asiat ovat alkaneet kiinnostaa aina vain enemmän sen jälkeen kun sain esikoiseni. Luen paljon lapsettomuusblogeja ja nyt olen myös lainannut kirjastosta lapsettomuutta käsittelevää kirjallisuutta. Ahmin kannesta kanteen Anna-Kaisa Hakkaraisen Ihmeet tapahtuvat muille -kirjan reilussa vuorokaudessa. Vaikka harrastukseni muuten ovatkin hyvin urheilulliset, rentoudun mielelläni hyvän kirjan äärellä. Tällä hetkellä luen Kerttu Lähteenmäen kokoamaa Lapsettomuus, 30 tositarinaa. Aloittamista odottaa vielä Judith Uyterlinden Rakkaustesti ja Tuuli Oinosen Pitkä odotus. Käydessäni kirjastosta näitä lainaamassa, minua häiritsi se, että kirjat olivat raskautta ja odotusaikaa käsittelevien kirjojen seassa.
Luen kirjoja pääasiassa oman mielenkiintoni vuoksi, mutta myös sen takia, että voisin paremmin ymmärtää heitä joita asia koskettaa. Lähipiirissäni on ollut ja on tälläkin hetkellä jonkin verran lapsettomuuden kanssa kamppailevia pariskuntia. Haluan edes vähän paremmin ymmärtää heitä ja heidän tunteitaan ja välttää kliseitä ja sellaisia tölväisyjä, jotka saattaisivat loukata. Kirjoissa on hyviä esimerkkejä siitä, mitä kannattaa keskusteluissa välttää. Tunnen olevani toisinaan hyvinkin voimaton kun en pysty sanomaan mitään mikä lohduttaisi. Toisaalta, mitään sellaista lohdullista sanottavaa ei taida ollakkaan silloin kun lapsettomuuden kriisi on syvin. Kaikista lohdullisinta olisi kuulla lääkäriltä sanat: onneksi olkoon, olet raskaana. Kaikki muu taitaa olla enemmän tai vähemmän merkityksetöntä. Kuuntelu onkin sitten sitäkin arvokkaampaa ja se, että antaa toiselle tilaa, mutta mahdollisuuden puhua kun siltä tuntuu. Olenkin sanonut ystävälleni, että hän saa soittaa minulle ihan milloin tahansa ja aina kun hän soittaa, koitan järjestää tilanteen niin että saan puhua täysin rauhassa ilma häiriöitä. Minusta on kohteliasta välttää samaaan aikaan hössöttämistä oman lapsen kanssa kun toinen puhuu lapsettomuudestaan.
Olen viime aikoina ollut kuuntelijana hyvälle ystävälleni hänen käydessä läpi piinaavia aikoja lapsettomuushoidoissa, jotka ovat kestäneet jo vuosia. Monesti kuunnellessa mietin pääni puhki mitä ihmettä voisin sanoa, ettei se kuulostaisi välinpitämättömältä, liian optimistiselta tai muuten vaan kliseiseltä. Ja onko sekään oikein, että koittaa valaa toiseen aina vaan lisää uskoa tulevaan jos alkaa jo itsekin epäillä onnistumista? Toiselle on vaan niin paljon helpompi sanoa, että uskoo onnistumiseen kun itsellä ei ole mitään menetettävää. On hirveää nähdä toisen epätoivo ja pelko siitä, etteivät hoidot välttämättä koskaan onnistu. Mitä siinä voi sanoa?
Nyt kun itse tiedän millaista on olla äiti ja kokea vanhemmuus, ajatus siitä ettei tämä olisikaan onnistunut tuntuu aivan hirveältä. En oikein keksi mikä minun elämäni merkitys ja sisältö pidemmän päälle olisi. Mihin se johtaisi? Olisi työ, harrastukset, parisuhde, ystävät. Jotenkin tuo luettelo jää kesken ja vajaaksi. Olenkin valtavan kiitollinen omasta lapsestani.
Vaikka olen kiitollinen, tunnen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että meillä raskaaksitulo onnistui monin verroin helpommin mitä toisilla, joskin monin verroin vaikeammin kuin kaikista onnekkaimmille. Ymmärtääköhän ne kerrasta onnistujat miten paljolta he säästyvät? En tietenkään voi koskaan täysin ymmärtää miltä lapsettomuus tuntuu, mutta lukemalla aiheesta ja olemalla vilpittömän kiinnostunut uskoisin olevani melko hyvä tuki ja olkapää silloin kun sitä tarvitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti