Vähän siellä sun täällä

Käytiin viikonloppuna koko perheen voimin erään mieheni sukulaisen luona juhlissa ja siellä oli osa vieraista minulle entuudestaan tuntemattomia. Meidän piti mieheni kanssa tietysti touhuta lapsemme kanssa ja syötimme ja leikimme hänen kanssaan juhlien lomassa. Moni halusi myös sylitellä lastamme ja kaikki suhtautuivat häneen ja meihin aivan normaalisti.

Tuli sitten erään minulle entuudestaan tuntemattoman, ehkä noin +-40 vuotiaan naisen kanssa puhetta töihin paluusta ja töiden tekemisestä. Kerroin, että minun oli alunperin tarkoitus aloittaa työt alkutalvesta, mutta sitten tulinkin yllättäen kesällä raskaaksi ja töihin meno saa nyt jäädä toistaiseksi. Raskaudestani en sen enempää puhunut. Juteltiin jotain töiden tekemisestä vielä ja ilta sujuikin leppoisasti ja puhuttiin paljon ihan muistakin aiheista.

Kun sitten ajeltiin kotiinpäin, kysyin mieheltäni kuka se nainen oli. Mieheni kertoi naisesta ja tämän miehestä, sekä siitä että he ovat yrittäneet lasta. Ovat ns. toisella kierroksella ja tavanneet vasta muutama vuosi sitten. Silloin alkoi harmittamaan aivan kamalasti! Minulle ei tullut mieleenkään, että tämä ihminen saattaa elää keskellä tahatonta lapsettomuutta ja sitten minä möläytän, että tulin yllättäen raskaaksi. Olisimpa edes jatkanut, että raskaus oli yllätys, KOSKA ensimmäinen sai alkunsa lääkkeiden avulla melkein vuoden yrittämisen jälkeen, enkä uskonut tällaiseen ihmeeseen. Mutta en ajatellut sen häntä kiinnostavan kun ei sentään niin henkilökohtaisia asioita puhuttu. Asia painoi mieltäni koko kotimatkan.

Joskus sitä itsekin yllättyy kuinka paljon tahatonta lapsettomuutta ympärilläni on. Muutaman päivää sitten näin sattumalta työkaveriani ja hän sanoi, että eräs toinen työkaverimme on jo hyvän aikaa yrittänyt lasta ja heillä on ongelmia asian kanssa. "Heilläkin!!!???" oli ensimmäinen ajatukseni. Tekisi mieli ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia, mutta en kehtaa. Mietin vain miltä oma raskausuutiseni hänestä tuntuu, kun tieto ajanmyötä myös laajemmin työyhteisööni paljastuu? Hän elää vielä siinä uskossa, että olen palaamassa lähiaikoina töihin.

Onkohan vaan minun lähipiiriini tahatonta lapsettomuutta "pesiytynyt" tavallista enemmän, vai onko asia ihan todella jo näin yleinen? Siltikin itse kuulen jatkuvasti kun kerron olevani raskaana, että "hyvä se on tehdä lapset pienellä ikäerolla". Tehdä lapset. Joopajoo. Usein tekisi mieli parahtaa että älkää puhuko tekemisestä, se särähtää korvaani todella pahasti vaikken lapseton olekaan! Näistä kommenteista päätelleen siis joidenkin ihmisten kaveri- ja tuttavapiirissä taas lapsettomuutta ei ole ollenkaan, tai ainakaan he eivät siitä tiedä mitään.

Hiljaista pitelee

Rohkaisin mieleni ja kerroin raskaudestani ystävälleni. Lähetin hänelle tekstiviestin, missä kerroin raskaudestani ja siitä, miten vaikealta asia tuntuu kertoa. En todellakaan odottanut onnitteluja ja mainitsin tästä myös viestissä, mutta olisin toivonut että hän noteeraisi viestini jotenkin. Ihan miten vain, vaikka sanomalla arvostavansa rehellisyyttäni että kerroin hänelle ensimmäisenä enkä alkanut salailemaan. Tai edes vastaamalla, että viestini tuli perille. JOTAIN! Mutta ei mitään. Ei pihaustakaan ja viestin lähettämisestä on jo useita päiviä.

Olen pettynyt. Kaduttaa että kerroin kun vastaanotto on tämä. Tuntuu, että ihan turhaan murehdin ja mietin päiväkausia, miten toimisin ystäväni suhteen niin, että hänestä tuntuisi vähiten pahalta.

Toistaiseksi näin

Kiitos kaikille onnittelijoille! En aio kuitenkaan tehdä tästä raskausblogia vaan edelleenkin pääpaino teksteissä on siinä, millaista on olla laspettoman ystävänä.

Tuntuu hullulta, että melkein heti blogin avaamisen jälkeen olen tilanteessa, mikä on ehkä hankalin omalta kannalta katsottuna. Ystäväni on juuri epäonnistunut alkionsiirrossa ja minä tulin samoihin aikoihin yllättäen raskaaksi. Draamankaarta kerrakseen.

Olen miettinyt raskaudesta kertomista. Siitä ei tiedä vielä kukaan, lukuunottamatta omia vanhempiani. Edellisen raskauden tässä vaiheessa asiasta tiesi moni ystävä, sisko, muutama työkaveri, omat vanhempani sekä appivanhemmat ja muutaman muukin sukulainen. Nyt tuntuu, että haluan pitää tiedon itselläni vielä jonkin aikaa. Viime kerralla tieto levisi myös tahtomattani joillekkin ja olin siitä hyvin pettynyt. Jos kukaan ei tiedä, ei tieto myöskään leviä heille joiden en haluakkaan tietää.

Olen melkein 100% varma, että jos kertoisin nyt raskaudesta lapsettomalla ystävälleni, hän kertoisi siitä eräälle henkilölle. Eikä siinä vielä mitään. Aluksi jopa ajattelin, että voisin luvata hänelle että hän saa kertoa asian tälle henkilölle jos haluaa. Sitten tajusin, että jos tämä toinen henkilö tietää niin hän aivan varmasti kertoo sen eräälle yhteiselle tutullemme. He kertovat aina kaiken toisilleen. Ja vaikka kieltäisin ja vannottaisin lapsetonta ystävääni olemaan puhumatta asiasta kenellekkään, en koe että voisin täysin luottaa siihen, ettei hän kerro. Ja ymmärränkin sen myös! Tieto raskaudestani varmaan aiheuttaisi maailman isoimman vitutuksen, ja kertominen voisi asiaa helpottaa. En siis oikein voi vaatia häntä olemaan asiasta hiljaa jos jollekkin toiselle puhuminen hänen oloaan helpottaa.

Pidän siis asian toistaiseksi vain omana tietonani. Onhan kaikki vielä kuitenkin todella alussa.

Yllätys

Elämä yllättää ja nyt se yllätti minut ja mieheni. Olen raskaana. Ehkäisyä ei olla käytetty esikoisen syntymän jälkeen, koska mihin me sitä oltas tarvittu kun esikoistakin saatiin yrittää hyvän aikaa ja vasta lääkkeillä tärppäsi. Ollaan tietysti tiedostettu, että saatan tulla raskaaksi, mutta kumpikaan ei jaksanut uskoa niin käyvän.

Tein raskaustestin tänäaamuna ihan vaan varmuuden vuoksi. Esikoinen on menossa juhannusaattona appivanhempieni luokse hoitoon yhdeksi yöksi ja me olemme mieheni ja kahden ystäväpariskunnan kanssa lähdössä mökkeilemään. Oli siis tarkoitus muutama saunasiideri ja -lonkero nauttia juhannuksen kunniaksi. Yllätys oli melkoinen kun testitikkuun piirtyi salamana kaksi viivaa. 

Ollaan mieheni kanssa tietysti hirvittävän onnellisia ja iloisia, että tämä meni näin. Jos kaikki menee hyvin, että raskaus jatkuu ja vauva syntyy, on hän todella tervetullut. Koemme olevamme aivan järjettömän onnekkaita mieheni kanssa ja etuoikeutettuja, että tämä kävi näin helposti.

Asiasta kertominen lapsettomalle ystävälleni ahdistaa kuitenkin todella paljon. En oikeasti tiedä miten ihmeessä tämän asian hänelle muotoilen?! Tunnen syyllisyyttä että meille on tulossa jo toinen ja tämä toinen on vielä saanut alkunsa ihan tuosta vaan, huomaamatta, ilman pienintäkään stressiä saatikka rahanmenoa ja pettymyksen kyyneleitä. En kuitenkaan koe, että asia muuttuisi myöhemminkään helpommaksi kertoa. Luulen, että mitä aikaisemmin kerron sen helpompi asia on sulattaa. En halua, että hän kokee missään nimessä että asiaa on salailtu häneltä. Se ehkä vain lisäisi ulkopuolisuuden tunnetta. Uskon, että huonoin vaihtoehto olisi kertoa viimeiseksi niin, että kaikki muut jo tietää. 

Mietin, että jos vain sen kummemmin taustoja selvittämättä sanoisin olevani raskaana. Alleviivaamatta milläänlailla sitä miten tämä kävi ja kuinka pöllämystyneitä me olemme. Emmehän me edes yrittäneet vielä toista lasta! Ja hän tietää sen. Hän osaa kyllä päätellä, että raskaus tuli meillekin yllätyksenä ilman että minä sitä vielä ääneen ihmettelen. Koska juuri se tästä varmasti tekee sen kovimman palan niellä. Toiset vaan tulevat raskaaksi tuosta noin ilman että edes itse huomaavat sitä, onnea vaan tosi paljon...

Kertomisen vaikeus

Ystävälläni on piinapäivät meneillään. Vajaan parin viikon kuluttua selviää onnistuiko alkionsiirto ja onko hän raskaana. Minulla tietysti sormet kyynerpäitä myöten ristissä, että nyt onnistuisi ja raskaus alkaisi! Uskon, että hän on jo mielessään miettinyt miten kertoa raskaudesta jos se toteutuu. Muistan myös itse kun raskaudesta piti kertoa muille. Miten ihanaa oli kertoa uutinen heille, joiden tiesin hyppäävän kattoon onnesta. Oma äiti ja isä, sisko, anoppi ja appiukko, paras ystävä jne. Mutta  miten vaikealta minusta tuntui kertoa raskaudestani lapsettomuudesta kärsivälle ystävälleni, joka ei varmasti hyppäisi kattoon riemusta. Koitin etukäteen miettiä lauseita ja sanamuotoja raskaudesta kertomiseen, vaikka lopputoksen kannalta näillä asioilla tuskin oli juurikaan merkitystä.

Olin päättänyt, että kerron vasta joskus niskaturvotusultran jälkeen uutiset. Ajattelin, että jos tulee keskenmeno tai ultrassa selviää jotain kamalaa, niin ystäväni ei tarvitse koskaan tietää että olin raskaana. Samalla tietysti mietin, haluaisiko lapseton kuulla uutiset heti raskauden alussa vai vasta myöhemmin. Jos kertoisin heti alussa, olisi vielä mahdollisuus, ettei raskaus jatkuisi. Minun keskenmenoni ei lapsettomalle ehkä niin huono uutinen olisi. Kerroin kuitenkin vasta raskausviikolla 13.

Keskustelu meni ihan hyvin, vaikka huomasinkin kokoajan olevani vähän varpaillani. Oloni oli vähän anteeksipyytelevä ja koitin olla tekemättä raskaudestani suurta numeroa. Että meillä nyt sitten onnistu, mutta IHAN VARMASTI TEILLÄKIN VIELÄ ONNISTUU!!!! Harmi vaan, ettei tällä ystävälläni ole vieläkään onnistunut ja oma lapseni lähentelee pian jo vuoden ikää. Aikaa on siis kulunut. Heillä taas on ajan lisäksi kulunut rahaa, energiaa ja luovutettuja munasoluja.

Jossain vaiheessa on todennäköisesti toisen kierroksen vuoro. Moni kaveri on saanut viimeisen vuoden kuluessa esikoisensa ja useat heistä miettii, että jos vaan luoja suo niin toinenkin on tervetullut. Myös me mietimme näin. Miltähän tuntuu kertoa toisesta raskaudesta ihmiselle, joka ei ole päässyt edes ensimmäiselle kierrokselle? Ja miltähän se tuntuu lapsettomasta kuulla tämmöisiä uutisia? Tiedän, että ystäväni pelkää sitä, että kakkosuutisia saattaa alkaa pian sadella.

Ensimmäinen kerta

Tulevat kirjoitukseni ovat ajatuksia siitä, millaista on olla lapsettomuudesta kärsivän ihmisen ystävänä. Lisäksi kirjoitan toisen lapsen yrityksen aloittamiseen liittyvästä odotuksesta ja siitä onnistuuko toinen kerta helpommin vai vaikeammin kuin ensimmäinen.

Esikoisemme sai alkunsa melko tarkkaan vuoden ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Olin syönyt pillereitä kymmenen vuotta yhtä lyhyttä taukoa lukuunottamatta ja osasin jo odottaa, ettei raskaaksi tuleminen käy käden käänteessä. Muutaman kuukautta pillereiden lopettamisen jälkeen kävin julkisella puolella juttelemassa kiertohäiriöistä ja sain Terolutit sekä lähetteen verikokeisiin. Verikokeista selvisi etten ovuloi. Kuvittelin, että saan Clomifenit avittamaan ovulaatiota, mutta lääkäri laittoikin minulle lähetteen naistentautien polille ja sain kutsun ensikäynnille usean kuukauden päähän. Siinä vierähtikin sitten muutama kuukausi ja kesän lopulla, kun pillereiden loppumisesta oli kulunut noin yhdeksän kuukautta, hakeudun yksityiselle lapsettomuusklinikalle loppukesästä. Aika keskussairaalaan naistentautien polille olisi ollut vielä tätäkin myöhemmin. Paras ystäväni oli juuri ilmoittanut tulleensa raskaaksi, ekasta kerrasta tieytysti. Se tuntui pahalta, koska me olimme aloittaneet yrityksen jo ajat sitten, emmekä olleet ovuloimattomuuteni takia päässeet vielä edes kunnolla yrittämään ja he jo kiilasivat ohi.

Lapsettomuusklinikalla minut ultrattiin ja munasarjani todettiin monirakkulaisiksi, eli minulla oli PCO. Mitään muita oireita ei ollut kuin puuttuvat kuukautiset ja ovuloimattomuus, mutta sehän riittää esteeksi raskaaksi tulemiselle. Sain Clomifenit ja söin niitä kierron 3.-7. päivä ja seurantaultrassa selvisi, että ovulaatio oli tapahtumassa. Kotitestillä sitten sain eräänä aamuna hymynaaman testiin ja yritys oli kova. Meni kaksi viikkoa ja kuukautiset alkoivat.

Kokeiltiin heti seuraavaan kiertoon toisen kerran uudelleen Clomifeneja, samalla annostuksella, kierron samoina päivinä. Tällä kertaa ultrassa ei näyttänytkään niin hyvältä kuin ensimmäisellä kerralla ja kotitesteihinkään en hymynaamaa saanut. Arvatenkin kierto venyi ja venyi kun ovulaatiota ei ollut tapahtunut. Lokakuu oli vaihtumassa marraskuuksi ja aika naistentautien polille tulossa. Päätin mennä sinne, ennen kuin menisin takaisin yksityiselle.

Käynti naistentautien polilla oli jotain ihan naurettavaa. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja oli laittamassa minua samantien laparoskopiaan, koska epäili tukoksia. Kerroin, että olimme lähdössä etelän matkalle samalla viikolla kun leikkausaika olisi, joten kysyin voisinko uida meressä ja käydä vesipuistossa huoletta. Kuulemma voisin, eikä leikkaus muutenkaan haittaisi menoa millään lailla. Jostain syystä olin kuitenkin hyvin skeptinen ja soitin ystävälleni joka on sairaanhoitaja ja kerroin hänelle tilanteesta. Hän ei voinut uskoa, että minulle oli neuvottu että voisin uida normaalisti heti pari päivää leikkauksesta! Näin ei saisi menetellä missään nimessä, vaan ainakin kymmenen päivän karenssi saunomiseen ja uimiseen. Soitin myös eräälle toiselle ystävälleni, jolle kyseinen toimenpide on tehty ja hänkään ei voinut käsittää ohjeita. Hän ei itse olisi mistään hinnasta lähtenyt heti leikkauksen jälkeen etelään maha turvonneena, kipeänä ja mustelmilla.

Ei liene yllätys, että peruin leikkausajan ja soitin samantien yksityiselle. Yksityinen lääkäri ihmetteli myös sitä, miksi sairaalan lääkäri oli sanonut, ettei Clomifen annostusta voisi nostaa. Kysyin nimittäin itse sairaalan lääkäriltä, voisinko syödä Clomifeneja seuraavaan kiertoon tuplat, jotta ovulaatio tapahtuisi, niin lääkäri vastasi ettei annostusta voi nostaa, ainoastaan laskea. Yksityinen lääkärini kuitenkin neuvoi heti tuplaamaan annostuksen ja tulemaan sitten seurantaultraan.

Tässä vaiheessa päätin, että mitä ikinä tämä projekti vielä eteen heittää nyt tai tulevaisuudessa, tulen käyttämään vain ja ainoastaan yksityisen klinikan palveluita.

Lähdimme mieheni kanssa etelään vapautunein mielin Clomifen purkki mukana. Kuukautiseni alkoivat heti matkan alussa ja napsin loman ajan Clomifeneja kierron 3.-7.päivä. Loma oli täydellisen ihana! Söimme ja joimme hyvin, nautimme toisistamme ja seksi oli parasta pitkään aikaan! Suomeen palattua kävin ultrassa ja hyvältä näytti! Ainut miinuspuoli oli ohut limakalvo, joka minulla oli ollut ohut alusta asti ja mitä Clomifen entisestään tuntui ohentavan. Ovulaatio oli kuitenkin tulossa ihan lähipäivinä. Tein päivittäin testejä ja viidentenä päivänä ultrasta, aamulla ennen töihin lähtöä testiin pamahti samantien hyvin tumma viiva kontrolliviivan kaveriksi.

Siinä oli sitten tenkkapoo. Töihin olisi pitänyt lähteä koko päiväksi, mutta kauan odotettu ovulaatio jylläsi päällä. Tein jotain sellaista mitä en ole koskaan tehnyt, enkä koskaan tule tekemään uudestaan ellei vastaan satu täsmällee samanlainen tilanne. Soitin töihin, valehtelin olevani kipeä ja jäin kotiin. Omatunto kolkutti todella pahasti ja oloni oli ihan kamalan syyllinen ja pelkäsin jääväni kiinni jollakin tavalla. Sinä päivänä harrastettiin seksiä sekä aamulla että illalla ja ovulaatiojomotukset olivat todella kovat. Tämä kannatti, yhdeksän kuukautta myöhemmin meille syntyi vauva.