Yritystauko

Hiljaista pitelee. Lapseton ystäväni on toistaiseksi jättänyt hoidot ja he odottelevat nyt useamman kuukauden että palaavat taas hoitojen äärelle. Osaltaan ihan taloudellisista syistä, osaltaan oman jaksamisen takia. Varmasti fiksua antaa ajan kulua, pölyn laskeutua ja rauhassa kerätä voimia. Heillä kun on hoitohistoriaa jo hyvin pitkältä ajalta ja se on täynnä mitä erilaisempia epäonnistumisia. Vähissä on ne onnistumiset.

En voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, että kun aikaa vaan kuluu, niin ikääkin tulee lisää ja heidän onnistumismahdollisuudet pienenee jatkuvasti. He ovat miehensä kanssa jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Selvästi ystäväni pelkää seuraavaa ja ehkä sitä kaikkein vihoinviimeisintä yritystä. Se kuluttaisi taas tuhansilla euroilla heidän rahojaan sen lisäksi että se kuluttaisi heidän henkisiä voimavarojaan tolkuttomasti ja aiheuttaisi suunnatonta stressiä. Paineita lapsensaamiseen heillä ainakin nyt on. Lähipiirissämme on oman raskauteni lisäksi syksyn ja talven aikana putkahdellut vauvauutisia vähän sieltä sun täältä. Ja lisää on tulossa, mutta niistä hän ei vielä tiedä. Jokainen kertoo kun parhaaksi katsoo.

Kaiken se kestää. Jopa lapsettomuuden?

Katsottiin eilen miehen kanssa AVAlta 11 tapaa jättää nainen kun aiheena oli lapsettomuus. Itse ohjelmasta ei sen enempää kuin että Heidi Kyrö oli minusta ehkä huonoin mahdollinen henkilö puhumaan lapsettomuudesta. Jotenkin hän esiintyi todella lapsellisesti. Marian tarina oli koskettava, mutta jotenkin melko yllätyksetön ja ennelta-arvattava. Heidi Kyrön päivittelyt "ei tuollaista voi oikeassa elämässä tapahtua" olivat harvinainen naiiveja. Tärkeintä ohjelmassa minulle olikin sen aiheuttamat ajatukset ja keskustelu mieheni kanssa. Alkuun ajattelin, että onpas sikamaista jättää vaimo lapsettomuuden takia! Mieheni puolusteli asiaa, että voihan se olla, että naisen luonne oli lapsettomuuden myötä muuttunut, eikä suhde enää ollut entisellään. Aivan varmasti asia jollain lailla luonteeseekin saattaa vaikuttaa kun paljon haluamaansa ja eniten toivomaansa ei saa.

Aloinkin miettimään asiaa ja ymmärtämään naisen jättänyttä miestä. Lapset ovat niin perustavanlaatuinen ja iso asia elämää, että jos niitä haluaa, ymmärrän täysin että tekee kaikkensa niitä saadakseen. Vaikka tuntuisihan se aivan mielettömän kauhealta tulla jätetyksi sen vuoksi, ettei voi tulla miehelleen raskaaksi. Mutta jos asiaa ajattelee toisinpäin, niin ovathan monet naiset ja miehet valmiita lopettamaan suhteen kiinnostavaan ihmiseen alkuunsa jos selviää, ettei toinen halua lasta. Alkavalle suhteelle ei anneta edes mahdollisuutta. Siltikin jos yhteistä elämää on elettynä vuosia ja lapsettomuuden taakka yhdessä kannettu, tuntuu järkyttävälle, että toinen jätettäisiinkin yksin ja mies lähtisi etsimään hedelmällisempää naisseuraa.

Juttelimme mieheni kanssa tästä ja molemmat olivat sitä mieltä, ettei eroa olisi hakenut lapsettomuuden takia. Helppohan se on nyt julistaa kun asiaa et tarvitse oikeasti miettiä. Lisäsinkin miehelleni lopuksi, että mistäs minä toisaalta tiedän miten olisin tosipaikan tullen toiminut. 

Tiedän, että lapseton ystäväni on miehensä kanssa vuosien varrella miettinyt myös avioeroa. Lapsettomuuden syy on heillä enemmän naisessa kuin miehessä, vaikkei mieskään täysin puhtaita papereita ole saanut. Ahdistaa ajatus siitä pelosta, että mies jonain päivänä vain ilmottaisi lähtevänsä ja syyksi ilmoittaisi lapsettomuuden. Minun ei sitä enää tarvitse miettiä ja pelätä, mutta ystäväni ehkä toisinaan miettii. Onneksi heidän liitossaan on paljon muita asioita, mitkä ovat hitsanneet heidät yhteen. Toivottavasti he riittävät toisilleen, eikä kumpikaan tunne tekevänsä liian isoa kompromissia jäädessään ehkä lapsettomaksi kumppaninsa kanssa.

Huono omatunto

Otin tuossa viime kuun lopussa kirppispöydän ja vein sinne kaappeihin kertyneitä vaatteita, leluja sun muuta meille tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa. Vein myös ison nipun Vauva- ja Kaksplus -lehtiä, joita olen säästellyt ystävälleni että sitten kun hän alkaa odottaa, niin annan lehdet hänelle luettavaksi. En sitten malttanut niitä enää nurkissani pyöritellä vaan vein lehdet myytäväksi. Osa lehdistä on ollut minulla säästössä ystävääni varten lähes kaksi vuotta. Ja joka kuukausi niitä tulee lisää. Ajattelin, että ehtiihän niitä taas ilmestyä ja säästöön saada ennen kuin seuraavan kerran heillä on mahdollisuus raskauteen.

Silti kuulen vähän huonon omantunnon kilkatusta.. Olenkohan minä jo alkanut luopua toivosta, että he koskaan mitään lasta saavat? Ehkä.

Erilaiset elämät

On aiheita joista en puhu lapsettomalle ystävälleni, koska pelkään hänen niistä loukkaantuvan. Toivoisin hänen loukkaantuvan avoimesti, mutta niin hän ei tee ellei loukkaus ole todella räikeä. En halua hänen jälkikäteen marmattavan puolisolleen tai ystävilleen jostain mitä olen sanonut tai miten olen sanonut. Huomaan olevani siis todella diplomaattimen keskustellessaan hänen kanssaa ja harkitsen tarkkaan jokaisen lauseeni. Rasittavaako? No ei oikeastaan. Valitettavasti hänen kohdallaan olen tähän jo tottunut hänen ylipainonsa takia. Se on aihe mistä hän itse jauhaa jatkuvalla syötöllä, mutta muiden on parempi pitää turpansa kiinni.

Tällä hetkellä heillä on eräänlainen suvantovaihe lapsettomuushoidoissa. Hoitoja on kyllä tulossa, mutta ei ihan juuri näillä näppäimillä. Omassa elämässäni on kaikkea muuta kuin suvantoa. Esikoinen on päivä päivältä vaativampi, liikkuvampi, äänekkäämpi oma yksilönsä ja minun oma aikani päivisin on hyvin rajallista. Toisinaan pinna palaa kun edes vessassa ei voi käydä ilman että toinen tulee perässä lahkeeseen roikkumaan. Näistä asioista puhun sitten muiden lapsellisten ystävieni kanssa ja saan heiltä ymmärrystä. Minun sisälläni myös kasvaa uusi ihminen. Raskaus on jo puolessa välissä ja uuden perheenjäsenen syntymä ja siitä seuraava elämänmuutos pelottaa toisinaan aika paljon.

Elämme siis ystäväni kanssa tällä hetkellä hyvin erilaista elämää. Hän on kertonut kadehtivani minua ja meidän elämäämme kun meillä on lapsi ja toinenkin tulossa. Mutta kyllä minäkin huomaan kadehtivani häntä ja heidän elämää. Olisi itsestäkin ihanaa voida välillä vaan olla! Tai lähteä matkalle miehen kanssa kahdestaan, baariin vetämään kunnon känni, shoppailemaan ilman lastenrattaita, nukkua katkotta läpi yön, elää siistissä kodissa, kuunnella hiljaisuutta, kirjoittaa loppuun aloittamansa postaus ilman keskeytyksiä..

Vaikka minun silmissäni heidän elämänsä ja arkensa vaikuttaa ihanan helpolta, ei se niin ole. Rankkaa on elää jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, saako koskaan elämäänsä sitä mitä eniten haluaa. Minun ei tuota epätietoisuutta tarvitse sietää ja siksi minun elämäni on loppujen lopuksi hyvin helppoa.

Vähän siellä sun täällä

Käytiin viikonloppuna koko perheen voimin erään mieheni sukulaisen luona juhlissa ja siellä oli osa vieraista minulle entuudestaan tuntemattomia. Meidän piti mieheni kanssa tietysti touhuta lapsemme kanssa ja syötimme ja leikimme hänen kanssaan juhlien lomassa. Moni halusi myös sylitellä lastamme ja kaikki suhtautuivat häneen ja meihin aivan normaalisti.

Tuli sitten erään minulle entuudestaan tuntemattoman, ehkä noin +-40 vuotiaan naisen kanssa puhetta töihin paluusta ja töiden tekemisestä. Kerroin, että minun oli alunperin tarkoitus aloittaa työt alkutalvesta, mutta sitten tulinkin yllättäen kesällä raskaaksi ja töihin meno saa nyt jäädä toistaiseksi. Raskaudestani en sen enempää puhunut. Juteltiin jotain töiden tekemisestä vielä ja ilta sujuikin leppoisasti ja puhuttiin paljon ihan muistakin aiheista.

Kun sitten ajeltiin kotiinpäin, kysyin mieheltäni kuka se nainen oli. Mieheni kertoi naisesta ja tämän miehestä, sekä siitä että he ovat yrittäneet lasta. Ovat ns. toisella kierroksella ja tavanneet vasta muutama vuosi sitten. Silloin alkoi harmittamaan aivan kamalasti! Minulle ei tullut mieleenkään, että tämä ihminen saattaa elää keskellä tahatonta lapsettomuutta ja sitten minä möläytän, että tulin yllättäen raskaaksi. Olisimpa edes jatkanut, että raskaus oli yllätys, KOSKA ensimmäinen sai alkunsa lääkkeiden avulla melkein vuoden yrittämisen jälkeen, enkä uskonut tällaiseen ihmeeseen. Mutta en ajatellut sen häntä kiinnostavan kun ei sentään niin henkilökohtaisia asioita puhuttu. Asia painoi mieltäni koko kotimatkan.

Joskus sitä itsekin yllättyy kuinka paljon tahatonta lapsettomuutta ympärilläni on. Muutaman päivää sitten näin sattumalta työkaveriani ja hän sanoi, että eräs toinen työkaverimme on jo hyvän aikaa yrittänyt lasta ja heillä on ongelmia asian kanssa. "Heilläkin!!!???" oli ensimmäinen ajatukseni. Tekisi mieli ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia, mutta en kehtaa. Mietin vain miltä oma raskausuutiseni hänestä tuntuu, kun tieto ajanmyötä myös laajemmin työyhteisööni paljastuu? Hän elää vielä siinä uskossa, että olen palaamassa lähiaikoina töihin.

Onkohan vaan minun lähipiiriini tahatonta lapsettomuutta "pesiytynyt" tavallista enemmän, vai onko asia ihan todella jo näin yleinen? Siltikin itse kuulen jatkuvasti kun kerron olevani raskaana, että "hyvä se on tehdä lapset pienellä ikäerolla". Tehdä lapset. Joopajoo. Usein tekisi mieli parahtaa että älkää puhuko tekemisestä, se särähtää korvaani todella pahasti vaikken lapseton olekaan! Näistä kommenteista päätelleen siis joidenkin ihmisten kaveri- ja tuttavapiirissä taas lapsettomuutta ei ole ollenkaan, tai ainakaan he eivät siitä tiedä mitään.

Motivaatio

Mitä parempi motivaatio, sen varmemmin saa tuloksia. Näin ainakin yleensä homma menee. Jotenkin vaan on alkanut tuntua, ettei lapsettoman ystäväni kohdalla tämä pidä alkuunkaan paikkaansa. Hän on todella ylipainoinen. Ja niin kauan kun me olemme tunteneet, eli noin kymmenen vuotta, hän on ollut jatkuvasti dieetillä. Milloin milläkin. Ja aina hän on syömisiään selitellyt, jos ollaan yhdessä jossain oltu. Varmaan jokainen tuntee tämän ihmistyypin.

Hän on avoimesti kertonut, että lääkärit ovat kehoittaneet laihduttamaan että hoitoja ylipäänsä tehdään ja että ne varmemmin onnistuisivat. Ja kai hän on aina ne muutamat pakolliset kilot saanutkin pois, kun alkionsiirtoja hänelle on tehty. En silti vaan oikein jaksa ymmärtää, miksei hän yritä enempää. Tämä olisi niitä harvoja asioita joille hän oikeasti itse jotain voisi tehdä ja miten voisi itse positiiviseen tulokseen vaikuttaa. Toinen on tupakointi. Hän polttaa joskus, on toisinaan kauankin polttamatta, mutta sitten esimerkiksi pieleen mennyt siirto antaa oikeuden tuprutella. Samalla hän tietää tekevänsä hallaa itselleen ja tuleville hoidoille.

Kun hänen raskautumisensa on täysin lääketieteen varassa, toivoisin hänen tekevän itse kaikkensa jottei ainakaan huonontaisi tilannetta. Lapsettomuudessa luulisi olevan tarpeeksi motivaatiota. Ystävälläni olisi kaksi hyvinkin isoa asiaa muutettavana elämässään, muttei hän saa sen vertaa aikaiseksi. Hän painaa noin 30 kiloa enemmän kuin minä ollessani viimeisillään raskaana ja hän on minua kymmenen senttiä lyhyempi. Painoa siis todellakin ON liikaa.

Tämä asia turhauttaa ja harmittaa minua todella paljon, koska asia on aina läsnä kun tapaamme tai puhumme puhelimessa. Hän sättii itseään ja omaa ulkonäköään. Toisinaan hän on taas niin tosissaan jonkun uuden ruokavalionsa kanssa, että jopa itsekkin uskon, että nyt hän on vihdoin ymmärtänyt että asialle oikeasti kannattaa tehdä jotain. Mutta miten sitten käykään. Me tapaamme ja hän syö ihan sitä samaa mössöä mitä tähänkin asti ja uudet hienot elämäntavat ja suunnitelmat on unohdettu. Olen aina hyvin kannustava kun hän saa jostain kipinän uuteen elämäntapaan ja lähtisin milloin vain hänen kanssaan urheilemaan. Olen myös neuvonut häntä ja antanut vinkkejä kivoista ja terveellisistä herkuista sekä myös ohjeita saliharjoitteluun kun hän on niitä kysynyt. Aina hän on innoissaan, mutta siihen se on joka kerta jäänyt meidän yhteisen taipaleen aikana.

Tiedän, että tämä aihe on monelle arka ja mietin pitkään haluanko kirjoittaa siitä tänne. Tämä on kuitenkin minun blogini, missä käsittelen tunteita lapsettoman ystävän kannalta ja tämä on yksi tunne ja turhauma mikä on ollut aina olemassa. Sen takia halusin siitä myös täällä kertoa. Suututtaa, että ystävältäni puuttuu itsekuria sanoa se viimeinen EI! Vaikka pöytä notkuisi kakkuja ja keksejä, niistä voi kieltäytyä. Ja vaikka mitä tapahtuisi, tupakanpoltto ei asioita parempaan suuntaan muuta. Toivoisin hänellä olevan kanttia sanoa ei ja ajatella sitä yhtä suupalaa tai henkäystä pidemmälle.

Olen miettinyt, että jos lääketiede ei olisi keksinyt syytä heidän lapsettomuuteensa, niin tekisikö ja yrittäisiko hän silloin itse enemmän? Lopettaisi tupakanpolton ihan täysin ja ottaisi lääkäreiden laihdutuskehoitukset tosissaan. Nyt kun lapsettomuuden syy on löytynyt ja siihen on mahdollisesti olemassa ratkaisu lääketieteessä, niin loppuuko siihen oma motivaatio yrittää itse enemmän ja sillä tavoin parantaa omia mahdollisuuksia? Että tehköön joku muu kaiken työn.

Vahva ihminen

Viikon verran kului, kunnes ystäväni otti minuun yhteyttä sen jälkeen kun olin kertonut hänelle raskaudestani. Tuntui hyvältä, että saatiin puhuttua asia halki ja ymmärrän nyt entistäkin paremmin miltä uutinen hänestä tuntui. Romahduttavalta ja epäreilulta. Mutta samalla hän myös ihan pikkuisen jopa sanoi pystyvänsä iloitsemaan meidän puolesta. Sekin tuntui hyvältä ja uskon, ettei hän olisi sitä sanonut jos ei todella tarkoittaisi. Meidän välit ovat aidot, eikä kummankaan osapuolen tarvitse esittää mitään jos ei tunnu hyvältä.

Arvostan ystäväni avoimuutta valtavasti. Hän on myös vahvimpia ihmisiä joita tunnen. Vaikka lapsettomuus on ollut heille pariskuntana todella iso kriisi, jaksaa hän silti yrittää, uskoa, toivoa ja suunnata katseensa eteenpäin vaikka edessä näkyisi vain mustia pilviä ja sankkaa sumua. En tiedä mistä hän voimansa ammentaa, mutta elämänjano ja tahto onnistua on käsinkosketeltavaa vaikka toisinaan hän itkeä tihrustaa pahaa oloaan. Hän ei pado tunteitaan, muttei myöskään jää pahan mielen vangiksi. Sanotaan, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Alan uskoa siihen kun katson tätä ihmistä.

Mutta vaikka hän on vahva, voi vahvakin joskus taipua ja joutua nöyrtymään tosiasioiden edessä. On aivan mahdollista, etteivät he koskaan saa omaa lasta. Se tuntuu vielä toistaiseksi niin pahalta ajatukselta, ettei hän halua siitä edes puhua.