Toistaiseksi näin

Kiitos kaikille onnittelijoille! En aio kuitenkaan tehdä tästä raskausblogia vaan edelleenkin pääpaino teksteissä on siinä, millaista on olla laspettoman ystävänä.

Tuntuu hullulta, että melkein heti blogin avaamisen jälkeen olen tilanteessa, mikä on ehkä hankalin omalta kannalta katsottuna. Ystäväni on juuri epäonnistunut alkionsiirrossa ja minä tulin samoihin aikoihin yllättäen raskaaksi. Draamankaarta kerrakseen.

Olen miettinyt raskaudesta kertomista. Siitä ei tiedä vielä kukaan, lukuunottamatta omia vanhempiani. Edellisen raskauden tässä vaiheessa asiasta tiesi moni ystävä, sisko, muutama työkaveri, omat vanhempani sekä appivanhemmat ja muutaman muukin sukulainen. Nyt tuntuu, että haluan pitää tiedon itselläni vielä jonkin aikaa. Viime kerralla tieto levisi myös tahtomattani joillekkin ja olin siitä hyvin pettynyt. Jos kukaan ei tiedä, ei tieto myöskään leviä heille joiden en haluakkaan tietää.

Olen melkein 100% varma, että jos kertoisin nyt raskaudesta lapsettomalla ystävälleni, hän kertoisi siitä eräälle henkilölle. Eikä siinä vielä mitään. Aluksi jopa ajattelin, että voisin luvata hänelle että hän saa kertoa asian tälle henkilölle jos haluaa. Sitten tajusin, että jos tämä toinen henkilö tietää niin hän aivan varmasti kertoo sen eräälle yhteiselle tutullemme. He kertovat aina kaiken toisilleen. Ja vaikka kieltäisin ja vannottaisin lapsetonta ystävääni olemaan puhumatta asiasta kenellekkään, en koe että voisin täysin luottaa siihen, ettei hän kerro. Ja ymmärränkin sen myös! Tieto raskaudestani varmaan aiheuttaisi maailman isoimman vitutuksen, ja kertominen voisi asiaa helpottaa. En siis oikein voi vaatia häntä olemaan asiasta hiljaa jos jollekkin toiselle puhuminen hänen oloaan helpottaa.

Pidän siis asian toistaiseksi vain omana tietonani. Onhan kaikki vielä kuitenkin todella alussa.

Yllätys

Elämä yllättää ja nyt se yllätti minut ja mieheni. Olen raskaana. Ehkäisyä ei olla käytetty esikoisen syntymän jälkeen, koska mihin me sitä oltas tarvittu kun esikoistakin saatiin yrittää hyvän aikaa ja vasta lääkkeillä tärppäsi. Ollaan tietysti tiedostettu, että saatan tulla raskaaksi, mutta kumpikaan ei jaksanut uskoa niin käyvän.

Tein raskaustestin tänäaamuna ihan vaan varmuuden vuoksi. Esikoinen on menossa juhannusaattona appivanhempieni luokse hoitoon yhdeksi yöksi ja me olemme mieheni ja kahden ystäväpariskunnan kanssa lähdössä mökkeilemään. Oli siis tarkoitus muutama saunasiideri ja -lonkero nauttia juhannuksen kunniaksi. Yllätys oli melkoinen kun testitikkuun piirtyi salamana kaksi viivaa. 

Ollaan mieheni kanssa tietysti hirvittävän onnellisia ja iloisia, että tämä meni näin. Jos kaikki menee hyvin, että raskaus jatkuu ja vauva syntyy, on hän todella tervetullut. Koemme olevamme aivan järjettömän onnekkaita mieheni kanssa ja etuoikeutettuja, että tämä kävi näin helposti.

Asiasta kertominen lapsettomalle ystävälleni ahdistaa kuitenkin todella paljon. En oikeasti tiedä miten ihmeessä tämän asian hänelle muotoilen?! Tunnen syyllisyyttä että meille on tulossa jo toinen ja tämä toinen on vielä saanut alkunsa ihan tuosta vaan, huomaamatta, ilman pienintäkään stressiä saatikka rahanmenoa ja pettymyksen kyyneleitä. En kuitenkaan koe, että asia muuttuisi myöhemminkään helpommaksi kertoa. Luulen, että mitä aikaisemmin kerron sen helpompi asia on sulattaa. En halua, että hän kokee missään nimessä että asiaa on salailtu häneltä. Se ehkä vain lisäisi ulkopuolisuuden tunnetta. Uskon, että huonoin vaihtoehto olisi kertoa viimeiseksi niin, että kaikki muut jo tietää. 

Mietin, että jos vain sen kummemmin taustoja selvittämättä sanoisin olevani raskaana. Alleviivaamatta milläänlailla sitä miten tämä kävi ja kuinka pöllämystyneitä me olemme. Emmehän me edes yrittäneet vielä toista lasta! Ja hän tietää sen. Hän osaa kyllä päätellä, että raskaus tuli meillekin yllätyksenä ilman että minä sitä vielä ääneen ihmettelen. Koska juuri se tästä varmasti tekee sen kovimman palan niellä. Toiset vaan tulevat raskaaksi tuosta noin ilman että edes itse huomaavat sitä, onnea vaan tosi paljon...

Elämä jatkuu

Niin siinä sitten kaikista toiveista ja rukoiluista huolimatta kävi. Ystäväni ei ole raskaana. Alkio ei ollut lähtenyt kiinnittymään. Ei tule talvivauvaa.

Aamulla herätessäni ja avatessani kännykän luin ystäväni lähettäneen viestin, jossa hän kertoi saaneensa aamulla herkällä kotitestillä negatiivisen tuloksen päivää ennen virallista verikoetestipäivää. Viestin luettuani ensimmäinen ajatus oli että voi paska. Nousin ylös ja aloin samantien näpytellä pahoitteluja takaisin ja mietin mitä muuta voisin kirjottaa. Samaan aikaa kuulin, että oma lapseni heräilee omassa huoneessaan ja jokeltelee, että hereillä ollaan! Tilanne oli jotenkin nurinkurinen. Minun elämäni jatkuu, vaikka ystäväni elämä on juuri romahtanut. Minä menin lapseni huoneeseen, avasin verhot ja juttelin hänelle. Nostin syliin ja keinuttelin sylissä, vaihdoin vaipan ja vietimme yhdessä meidän "aamuhetken" ennen aamupalaa, hampaiden pesua ja vaatteiden vaihtoa. Tajusin, että vaikka maailmassa mitä tapahtuisi, minulla on minun velvollisuuteni ja asiat jotka on tehtävä joka päivä. Ihan sama mitä tapahtuu niin en voi jättää lastani hoitamatta. Se on tosi helpottavaa, minulla on jotain mikä pitää arjessa kiinni. Ymmärrän nyt paremmin heitä joille tapahtuu jotain kamalaa ja he sanovat, että jaksoivat jatkaa lapsien takia.

Toivottavasti ystävälläni on jotain, minkä takia jaksaa jatkaa taas eteenpäin pettymyksen kanssa. Heillä on vielä yksi alkio käyttämättä ja sen he aikovat todennäköisesti säästellä syksyyn. Siihen asti on vielä joku mitä odottaa. Jos se epäonnistuu, he todennäköisesti lopettavat hoidot. Tuntuu hirveältä ajatukselta että mahdollisuuksia on ihan oikeasti enää yksi ainut! Vaikka tässä kerrassa oli paljon kiinni niin seuraavassa on vielä enemmän.

Välillä jopa vähän pelkään ystäväni jaksamisen puolesta. Vaikka hänellä on elämässään hyvä mies ja mukava työpaikka ja liuta erilaisia ystäviä ja kavereita, tuntee hän silti olevansa hirvittävän ulkopuolinen monessa tilanteessa kun hän on aina se joka ei ole raskaana tai imetä tai konttaa lapsensa perässä. Voin ainoastaan kuvitella miltä jatkuva ulkopuolisuuden tunne tuntuu ja koittaa itse omalta osaltani tehdä niistä tilanteista hänelle paremmin siedettäviä.

Ansaittua onnea

Tapasin eilen ystäväni, joka on aivan viimeisillään raskaana. Hän oli mielettömän onnellisen ja kauniin näköinen valtavan vatsansa kanssa. Hänkin sai odottaa raskaaksituloa useamman vuoden, jonka aikana kärsi järkyttävistä endometrioosikivuista. He kävivät samalla lapsettomuusklinikalla ja olivat saman lääkärin asiakkaita miehensä kanssa, jolla myös minä ja mieheni kävimme. Ja nyt heidän esikoisensa laskettu aika on ensi viikolla. Olen todella onnellinen heidän puolestaan!

Vaikka nykyään raskausuutiset eivät tunnu pahalta kun minulla on oma lapsi, niin voin rehellisesti sanoa, että olen huomattavasti onnellisempi niiden puolesta, joiden tiedän yrittäneen pitkään. En oikein vilpittömästi osaa iloita heidän puolestaan, joilla tärppää muutaman yrityskerran jälkeen luomusti. Jostain syystä mieleeni tulee ajatus, että näinköhän he osaavat arvostaa saamaansa lahjaa kun sen noin helposti saavat? Lapsettomuushoidoissa käyviä ihmisiä pidän automaattisesti hyvinä vanhempina tulevalle lapselleen ja että he jos ketkä osaavat arvostaa sitä mitä on tulossa. Vaikka toivomansa lapsen helposti saanut ei tietenkään lähtökohtaisesti ole sen huonompi vanhempi kuin kukaan muukaan.

Tavallaan tuntuu typerältä, että ihan kuin ensin pitäisi vähän kärsiä että on ansainnut onnen, mutta siltä minusta nyt vain tuntuu. Vähän sama pätee muihinkin asioihin elämässä. Muistan kun yläasteen ja lukion ekan luokan välisenä kesänä tienasin itse mansikoita ja mustikoita keräämällä rahat ensimmäiseen Nokian 3110 kännykkään. Voi että se tuntui hyvältä kun mentiin iskän kanssa sitä ostamaan, koska olin itse nähnyt vaivaa rahojen hankkimiseen. Mansikoita poimiessa selkään oli sattunut ja mustikoita poimiessa itikat syöneet, mutta hittolainen! Olin sitkeä ja tahto omaan kännykkään oli kova. Muistan asian vieläkin, vaikka siitä on lähes 15 vuotta aikaa. Mikään uusi kännykkä ei ole sen jälkeen tuntunut niin ansaitulta, koska ne olen saanut vähemmällä ja helpommalla työllä.

Elämä pelissä

Jännittää kamalasti miten tässä käy.

Välillä tuntuu, että ystäväni pelko ja jännitys on käsinkosketeltavaa. Koko elämä pyörii testipäivän ympärillä ja sen odottaminen on samalla tuskaisen hidasta ja pelottavaa, mutta samalla päivän lähestyminen ja tulokset saavat myös pienen jännityksen kihelmöimään vatsassa. Niin paljon on siitä kiinni. Ei vain tämän kesä tai loppuvuosi, vaan se millaisen suunnan elämä saa. Onneksi ystäväni jaksaa toivoa, eikä ole siitä luopunut.

Joka kerta kun puhelimeni soi ja näen ystäväni nimen vilkkuvan ruudussa, sydämeni pompsahtaa kurkkuun. Pelkään aina, että nyt on sattunut jotain ja vuoto alkanut. Piinapäiviltä nämä tuntuvat, vaikka minun elämäni ei olekaan pelissä. Olen miettinyt, että miten itse kestäisin tälläistä jos kyse olisikin minun hoidoistani? En ole oikein halunnut viedä ajatusta pidemmälle, niin ahdistavalta se tuntuu. Nostan siis hattua kaikille, jotka läpikäyvät lapsettomuushoitoja.

Voi kumpa hän saisi vihdoin olla miehensä kanssa se, joka pääsee kertomaan hyviä uutisia.

Uni

Olen aina ollut kova näkemään unia ja hyvin usein muistan ne. Viime aikoina unet ovat olleet todella paljon lapsettomuuden aiheissa pyöriviä. Eipä ole oikestaan ihme, koska lähes joka ilta ennen nukkumaan menoa luen jotain lapsettomuutta käsittelevää kirjaa ja muutenkin ajattelen asiaa päivittäin todella paljon.

Viime yönä näin unta ystävästäni, jonka puolesta jännitän tällä hetkellä enemmän kuin minkään asian takia aikoihin. Unessa sain kuulla, että ystäväni on raskaana ja aluksi onnittelin ja halasin sekä häntä että hänen miestään aivan normaalisti. Sitten hetken kuluttua aloin itkemään aivan kamalasti ja minun oli saatava halata ystävääni uudestaan. Olin aivan järjettömän onnellinen heidän puolestaan ja joku ihmeellinen helpotuksen aalto pyyhkäisi minut unessani. Halasin ystävääni todella pitkään ja itkin hänen olkaansa vasten. Unessa tajusin, että yhtäkkiä ystäväni oli jotenkin hassusti nousemassa minun yläpuolelleni ja hän ikään kuin viestitti koko olemuksellaan, ettei enää oikestaan tarvitse minua. Että minun työni oli nyt tehty, kun raskaus alkoi eikä kuuntelijaa ja lohduttajaa enää tarvittu. Ystäväni ei mitenkään riemuinnut omasta raskaudestaan vaan suhtautui asiaan kylmän rauhallisesti ja jopa vähän välinpitämättömästi. Muutenkaan hänessä ei ollut enää oikestaan mitään vanhaa jäljellä vaan koko persoona oli joku minulle täysin tuntematon.

Toivottavasti unesta toteutuu tuo raskausosa, mutta ettei ystäväni muuttuisi. Hän on loistotyyppi juuri sellaisena kuin on.