Motivaatio

Mitä parempi motivaatio, sen varmemmin saa tuloksia. Näin ainakin yleensä homma menee. Jotenkin vaan on alkanut tuntua, ettei lapsettoman ystäväni kohdalla tämä pidä alkuunkaan paikkaansa. Hän on todella ylipainoinen. Ja niin kauan kun me olemme tunteneet, eli noin kymmenen vuotta, hän on ollut jatkuvasti dieetillä. Milloin milläkin. Ja aina hän on syömisiään selitellyt, jos ollaan yhdessä jossain oltu. Varmaan jokainen tuntee tämän ihmistyypin.

Hän on avoimesti kertonut, että lääkärit ovat kehoittaneet laihduttamaan että hoitoja ylipäänsä tehdään ja että ne varmemmin onnistuisivat. Ja kai hän on aina ne muutamat pakolliset kilot saanutkin pois, kun alkionsiirtoja hänelle on tehty. En silti vaan oikein jaksa ymmärtää, miksei hän yritä enempää. Tämä olisi niitä harvoja asioita joille hän oikeasti itse jotain voisi tehdä ja miten voisi itse positiiviseen tulokseen vaikuttaa. Toinen on tupakointi. Hän polttaa joskus, on toisinaan kauankin polttamatta, mutta sitten esimerkiksi pieleen mennyt siirto antaa oikeuden tuprutella. Samalla hän tietää tekevänsä hallaa itselleen ja tuleville hoidoille.

Kun hänen raskautumisensa on täysin lääketieteen varassa, toivoisin hänen tekevän itse kaikkensa jottei ainakaan huonontaisi tilannetta. Lapsettomuudessa luulisi olevan tarpeeksi motivaatiota. Ystävälläni olisi kaksi hyvinkin isoa asiaa muutettavana elämässään, muttei hän saa sen vertaa aikaiseksi. Hän painaa noin 30 kiloa enemmän kuin minä ollessani viimeisillään raskaana ja hän on minua kymmenen senttiä lyhyempi. Painoa siis todellakin ON liikaa.

Tämä asia turhauttaa ja harmittaa minua todella paljon, koska asia on aina läsnä kun tapaamme tai puhumme puhelimessa. Hän sättii itseään ja omaa ulkonäköään. Toisinaan hän on taas niin tosissaan jonkun uuden ruokavalionsa kanssa, että jopa itsekkin uskon, että nyt hän on vihdoin ymmärtänyt että asialle oikeasti kannattaa tehdä jotain. Mutta miten sitten käykään. Me tapaamme ja hän syö ihan sitä samaa mössöä mitä tähänkin asti ja uudet hienot elämäntavat ja suunnitelmat on unohdettu. Olen aina hyvin kannustava kun hän saa jostain kipinän uuteen elämäntapaan ja lähtisin milloin vain hänen kanssaan urheilemaan. Olen myös neuvonut häntä ja antanut vinkkejä kivoista ja terveellisistä herkuista sekä myös ohjeita saliharjoitteluun kun hän on niitä kysynyt. Aina hän on innoissaan, mutta siihen se on joka kerta jäänyt meidän yhteisen taipaleen aikana.

Tiedän, että tämä aihe on monelle arka ja mietin pitkään haluanko kirjoittaa siitä tänne. Tämä on kuitenkin minun blogini, missä käsittelen tunteita lapsettoman ystävän kannalta ja tämä on yksi tunne ja turhauma mikä on ollut aina olemassa. Sen takia halusin siitä myös täällä kertoa. Suututtaa, että ystävältäni puuttuu itsekuria sanoa se viimeinen EI! Vaikka pöytä notkuisi kakkuja ja keksejä, niistä voi kieltäytyä. Ja vaikka mitä tapahtuisi, tupakanpoltto ei asioita parempaan suuntaan muuta. Toivoisin hänellä olevan kanttia sanoa ei ja ajatella sitä yhtä suupalaa tai henkäystä pidemmälle.

Olen miettinyt, että jos lääketiede ei olisi keksinyt syytä heidän lapsettomuuteensa, niin tekisikö ja yrittäisiko hän silloin itse enemmän? Lopettaisi tupakanpolton ihan täysin ja ottaisi lääkäreiden laihdutuskehoitukset tosissaan. Nyt kun lapsettomuuden syy on löytynyt ja siihen on mahdollisesti olemassa ratkaisu lääketieteessä, niin loppuuko siihen oma motivaatio yrittää itse enemmän ja sillä tavoin parantaa omia mahdollisuuksia? Että tehköön joku muu kaiken työn.

Vahva ihminen

Viikon verran kului, kunnes ystäväni otti minuun yhteyttä sen jälkeen kun olin kertonut hänelle raskaudestani. Tuntui hyvältä, että saatiin puhuttua asia halki ja ymmärrän nyt entistäkin paremmin miltä uutinen hänestä tuntui. Romahduttavalta ja epäreilulta. Mutta samalla hän myös ihan pikkuisen jopa sanoi pystyvänsä iloitsemaan meidän puolesta. Sekin tuntui hyvältä ja uskon, ettei hän olisi sitä sanonut jos ei todella tarkoittaisi. Meidän välit ovat aidot, eikä kummankaan osapuolen tarvitse esittää mitään jos ei tunnu hyvältä.

Arvostan ystäväni avoimuutta valtavasti. Hän on myös vahvimpia ihmisiä joita tunnen. Vaikka lapsettomuus on ollut heille pariskuntana todella iso kriisi, jaksaa hän silti yrittää, uskoa, toivoa ja suunnata katseensa eteenpäin vaikka edessä näkyisi vain mustia pilviä ja sankkaa sumua. En tiedä mistä hän voimansa ammentaa, mutta elämänjano ja tahto onnistua on käsinkosketeltavaa vaikka toisinaan hän itkeä tihrustaa pahaa oloaan. Hän ei pado tunteitaan, muttei myöskään jää pahan mielen vangiksi. Sanotaan, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Alan uskoa siihen kun katson tätä ihmistä.

Mutta vaikka hän on vahva, voi vahvakin joskus taipua ja joutua nöyrtymään tosiasioiden edessä. On aivan mahdollista, etteivät he koskaan saa omaa lasta. Se tuntuu vielä toistaiseksi niin pahalta ajatukselta, ettei hän halua siitä edes puhua.

Hiljaista pitelee

Rohkaisin mieleni ja kerroin raskaudestani ystävälleni. Lähetin hänelle tekstiviestin, missä kerroin raskaudestani ja siitä, miten vaikealta asia tuntuu kertoa. En todellakaan odottanut onnitteluja ja mainitsin tästä myös viestissä, mutta olisin toivonut että hän noteeraisi viestini jotenkin. Ihan miten vain, vaikka sanomalla arvostavansa rehellisyyttäni että kerroin hänelle ensimmäisenä enkä alkanut salailemaan. Tai edes vastaamalla, että viestini tuli perille. JOTAIN! Mutta ei mitään. Ei pihaustakaan ja viestin lähettämisestä on jo useita päiviä.

Olen pettynyt. Kaduttaa että kerroin kun vastaanotto on tämä. Tuntuu, että ihan turhaan murehdin ja mietin päiväkausia, miten toimisin ystäväni suhteen niin, että hänestä tuntuisi vähiten pahalta.

Äänestys

Kiitos kaikille lukijoille ja heille, jotka osallistuivat äänestykseen! Ilokseni ääniä tuli ihan mukavasti. Alkuun ajattelin, että saakohan blogini lukijoita kun kirjoitusten näkökulma on vähän erilainen mitä lapsettomuusblogeissa yleensä. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että ainakin muutamat henkilöt blogiani lukee ja se tuntuu kivalle.

Välillä huomaan olevani melko yksin ajatusteni kanssa ja monet eivät oikein jaksa ymmärtää miksi minua kiinnostaa lapsettomuus niin paljon kun itselläni on lapsi. Kiinnostus kumpuaa eniten siitä, että haluan ymmärtää. On paljon helpompaa olla ystävänä lapsettomalla kun edes vähän tietää millaisia tunteita hän käy läpi.

Muutaman vuosi sitten eräs läheiseni koki vakavan sairastumisen ja hänen elämänsä muuttui kerta laakista. Olen jälkeenpäin miettinyt, että jos olisin silloin perehtynyt sairauteen netin tai kirjallisuuden kautta, olisin voinut olla paremmin tukena. Melkein mistä tahansa aiheesta saa nykypäivänä helposti tietoa, että pystyy vähän ymmärtään oman elämänsä ympyröitä pidemmälle mitä muut käyvät läpi. Minulle tämä aihe on tällä hetkellä lapsettomuus ja lapsettomuushoidot.