Yritystauko

Hiljaista pitelee. Lapseton ystäväni on toistaiseksi jättänyt hoidot ja he odottelevat nyt useamman kuukauden että palaavat taas hoitojen äärelle. Osaltaan ihan taloudellisista syistä, osaltaan oman jaksamisen takia. Varmasti fiksua antaa ajan kulua, pölyn laskeutua ja rauhassa kerätä voimia. Heillä kun on hoitohistoriaa jo hyvin pitkältä ajalta ja se on täynnä mitä erilaisempia epäonnistumisia. Vähissä on ne onnistumiset.

En voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, että kun aikaa vaan kuluu, niin ikääkin tulee lisää ja heidän onnistumismahdollisuudet pienenee jatkuvasti. He ovat miehensä kanssa jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Selvästi ystäväni pelkää seuraavaa ja ehkä sitä kaikkein vihoinviimeisintä yritystä. Se kuluttaisi taas tuhansilla euroilla heidän rahojaan sen lisäksi että se kuluttaisi heidän henkisiä voimavarojaan tolkuttomasti ja aiheuttaisi suunnatonta stressiä. Paineita lapsensaamiseen heillä ainakin nyt on. Lähipiirissämme on oman raskauteni lisäksi syksyn ja talven aikana putkahdellut vauvauutisia vähän sieltä sun täältä. Ja lisää on tulossa, mutta niistä hän ei vielä tiedä. Jokainen kertoo kun parhaaksi katsoo.

Kaiken se kestää. Jopa lapsettomuuden?

Katsottiin eilen miehen kanssa AVAlta 11 tapaa jättää nainen kun aiheena oli lapsettomuus. Itse ohjelmasta ei sen enempää kuin että Heidi Kyrö oli minusta ehkä huonoin mahdollinen henkilö puhumaan lapsettomuudesta. Jotenkin hän esiintyi todella lapsellisesti. Marian tarina oli koskettava, mutta jotenkin melko yllätyksetön ja ennelta-arvattava. Heidi Kyrön päivittelyt "ei tuollaista voi oikeassa elämässä tapahtua" olivat harvinainen naiiveja. Tärkeintä ohjelmassa minulle olikin sen aiheuttamat ajatukset ja keskustelu mieheni kanssa. Alkuun ajattelin, että onpas sikamaista jättää vaimo lapsettomuuden takia! Mieheni puolusteli asiaa, että voihan se olla, että naisen luonne oli lapsettomuuden myötä muuttunut, eikä suhde enää ollut entisellään. Aivan varmasti asia jollain lailla luonteeseekin saattaa vaikuttaa kun paljon haluamaansa ja eniten toivomaansa ei saa.

Aloinkin miettimään asiaa ja ymmärtämään naisen jättänyttä miestä. Lapset ovat niin perustavanlaatuinen ja iso asia elämää, että jos niitä haluaa, ymmärrän täysin että tekee kaikkensa niitä saadakseen. Vaikka tuntuisihan se aivan mielettömän kauhealta tulla jätetyksi sen vuoksi, ettei voi tulla miehelleen raskaaksi. Mutta jos asiaa ajattelee toisinpäin, niin ovathan monet naiset ja miehet valmiita lopettamaan suhteen kiinnostavaan ihmiseen alkuunsa jos selviää, ettei toinen halua lasta. Alkavalle suhteelle ei anneta edes mahdollisuutta. Siltikin jos yhteistä elämää on elettynä vuosia ja lapsettomuuden taakka yhdessä kannettu, tuntuu järkyttävälle, että toinen jätettäisiinkin yksin ja mies lähtisi etsimään hedelmällisempää naisseuraa.

Juttelimme mieheni kanssa tästä ja molemmat olivat sitä mieltä, ettei eroa olisi hakenut lapsettomuuden takia. Helppohan se on nyt julistaa kun asiaa et tarvitse oikeasti miettiä. Lisäsinkin miehelleni lopuksi, että mistäs minä toisaalta tiedän miten olisin tosipaikan tullen toiminut. 

Tiedän, että lapseton ystäväni on miehensä kanssa vuosien varrella miettinyt myös avioeroa. Lapsettomuuden syy on heillä enemmän naisessa kuin miehessä, vaikkei mieskään täysin puhtaita papereita ole saanut. Ahdistaa ajatus siitä pelosta, että mies jonain päivänä vain ilmottaisi lähtevänsä ja syyksi ilmoittaisi lapsettomuuden. Minun ei sitä enää tarvitse miettiä ja pelätä, mutta ystäväni ehkä toisinaan miettii. Onneksi heidän liitossaan on paljon muita asioita, mitkä ovat hitsanneet heidät yhteen. Toivottavasti he riittävät toisilleen, eikä kumpikaan tunne tekevänsä liian isoa kompromissia jäädessään ehkä lapsettomaksi kumppaninsa kanssa.

Huono omatunto

Otin tuossa viime kuun lopussa kirppispöydän ja vein sinne kaappeihin kertyneitä vaatteita, leluja sun muuta meille tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa. Vein myös ison nipun Vauva- ja Kaksplus -lehtiä, joita olen säästellyt ystävälleni että sitten kun hän alkaa odottaa, niin annan lehdet hänelle luettavaksi. En sitten malttanut niitä enää nurkissani pyöritellä vaan vein lehdet myytäväksi. Osa lehdistä on ollut minulla säästössä ystävääni varten lähes kaksi vuotta. Ja joka kuukausi niitä tulee lisää. Ajattelin, että ehtiihän niitä taas ilmestyä ja säästöön saada ennen kuin seuraavan kerran heillä on mahdollisuus raskauteen.

Silti kuulen vähän huonon omantunnon kilkatusta.. Olenkohan minä jo alkanut luopua toivosta, että he koskaan mitään lasta saavat? Ehkä.

Erilaiset elämät

On aiheita joista en puhu lapsettomalle ystävälleni, koska pelkään hänen niistä loukkaantuvan. Toivoisin hänen loukkaantuvan avoimesti, mutta niin hän ei tee ellei loukkaus ole todella räikeä. En halua hänen jälkikäteen marmattavan puolisolleen tai ystävilleen jostain mitä olen sanonut tai miten olen sanonut. Huomaan olevani siis todella diplomaattimen keskustellessaan hänen kanssaa ja harkitsen tarkkaan jokaisen lauseeni. Rasittavaako? No ei oikeastaan. Valitettavasti hänen kohdallaan olen tähän jo tottunut hänen ylipainonsa takia. Se on aihe mistä hän itse jauhaa jatkuvalla syötöllä, mutta muiden on parempi pitää turpansa kiinni.

Tällä hetkellä heillä on eräänlainen suvantovaihe lapsettomuushoidoissa. Hoitoja on kyllä tulossa, mutta ei ihan juuri näillä näppäimillä. Omassa elämässäni on kaikkea muuta kuin suvantoa. Esikoinen on päivä päivältä vaativampi, liikkuvampi, äänekkäämpi oma yksilönsä ja minun oma aikani päivisin on hyvin rajallista. Toisinaan pinna palaa kun edes vessassa ei voi käydä ilman että toinen tulee perässä lahkeeseen roikkumaan. Näistä asioista puhun sitten muiden lapsellisten ystävieni kanssa ja saan heiltä ymmärrystä. Minun sisälläni myös kasvaa uusi ihminen. Raskaus on jo puolessa välissä ja uuden perheenjäsenen syntymä ja siitä seuraava elämänmuutos pelottaa toisinaan aika paljon.

Elämme siis ystäväni kanssa tällä hetkellä hyvin erilaista elämää. Hän on kertonut kadehtivani minua ja meidän elämäämme kun meillä on lapsi ja toinenkin tulossa. Mutta kyllä minäkin huomaan kadehtivani häntä ja heidän elämää. Olisi itsestäkin ihanaa voida välillä vaan olla! Tai lähteä matkalle miehen kanssa kahdestaan, baariin vetämään kunnon känni, shoppailemaan ilman lastenrattaita, nukkua katkotta läpi yön, elää siistissä kodissa, kuunnella hiljaisuutta, kirjoittaa loppuun aloittamansa postaus ilman keskeytyksiä..

Vaikka minun silmissäni heidän elämänsä ja arkensa vaikuttaa ihanan helpolta, ei se niin ole. Rankkaa on elää jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, saako koskaan elämäänsä sitä mitä eniten haluaa. Minun ei tuota epätietoisuutta tarvitse sietää ja siksi minun elämäni on loppujen lopuksi hyvin helppoa.

Vähän siellä sun täällä

Käytiin viikonloppuna koko perheen voimin erään mieheni sukulaisen luona juhlissa ja siellä oli osa vieraista minulle entuudestaan tuntemattomia. Meidän piti mieheni kanssa tietysti touhuta lapsemme kanssa ja syötimme ja leikimme hänen kanssaan juhlien lomassa. Moni halusi myös sylitellä lastamme ja kaikki suhtautuivat häneen ja meihin aivan normaalisti.

Tuli sitten erään minulle entuudestaan tuntemattoman, ehkä noin +-40 vuotiaan naisen kanssa puhetta töihin paluusta ja töiden tekemisestä. Kerroin, että minun oli alunperin tarkoitus aloittaa työt alkutalvesta, mutta sitten tulinkin yllättäen kesällä raskaaksi ja töihin meno saa nyt jäädä toistaiseksi. Raskaudestani en sen enempää puhunut. Juteltiin jotain töiden tekemisestä vielä ja ilta sujuikin leppoisasti ja puhuttiin paljon ihan muistakin aiheista.

Kun sitten ajeltiin kotiinpäin, kysyin mieheltäni kuka se nainen oli. Mieheni kertoi naisesta ja tämän miehestä, sekä siitä että he ovat yrittäneet lasta. Ovat ns. toisella kierroksella ja tavanneet vasta muutama vuosi sitten. Silloin alkoi harmittamaan aivan kamalasti! Minulle ei tullut mieleenkään, että tämä ihminen saattaa elää keskellä tahatonta lapsettomuutta ja sitten minä möläytän, että tulin yllättäen raskaaksi. Olisimpa edes jatkanut, että raskaus oli yllätys, KOSKA ensimmäinen sai alkunsa lääkkeiden avulla melkein vuoden yrittämisen jälkeen, enkä uskonut tällaiseen ihmeeseen. Mutta en ajatellut sen häntä kiinnostavan kun ei sentään niin henkilökohtaisia asioita puhuttu. Asia painoi mieltäni koko kotimatkan.

Joskus sitä itsekin yllättyy kuinka paljon tahatonta lapsettomuutta ympärilläni on. Muutaman päivää sitten näin sattumalta työkaveriani ja hän sanoi, että eräs toinen työkaverimme on jo hyvän aikaa yrittänyt lasta ja heillä on ongelmia asian kanssa. "Heilläkin!!!???" oli ensimmäinen ajatukseni. Tekisi mieli ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia, mutta en kehtaa. Mietin vain miltä oma raskausuutiseni hänestä tuntuu, kun tieto ajanmyötä myös laajemmin työyhteisööni paljastuu? Hän elää vielä siinä uskossa, että olen palaamassa lähiaikoina töihin.

Onkohan vaan minun lähipiiriini tahatonta lapsettomuutta "pesiytynyt" tavallista enemmän, vai onko asia ihan todella jo näin yleinen? Siltikin itse kuulen jatkuvasti kun kerron olevani raskaana, että "hyvä se on tehdä lapset pienellä ikäerolla". Tehdä lapset. Joopajoo. Usein tekisi mieli parahtaa että älkää puhuko tekemisestä, se särähtää korvaani todella pahasti vaikken lapseton olekaan! Näistä kommenteista päätelleen siis joidenkin ihmisten kaveri- ja tuttavapiirissä taas lapsettomuutta ei ole ollenkaan, tai ainakaan he eivät siitä tiedä mitään.

Motivaatio

Mitä parempi motivaatio, sen varmemmin saa tuloksia. Näin ainakin yleensä homma menee. Jotenkin vaan on alkanut tuntua, ettei lapsettoman ystäväni kohdalla tämä pidä alkuunkaan paikkaansa. Hän on todella ylipainoinen. Ja niin kauan kun me olemme tunteneet, eli noin kymmenen vuotta, hän on ollut jatkuvasti dieetillä. Milloin milläkin. Ja aina hän on syömisiään selitellyt, jos ollaan yhdessä jossain oltu. Varmaan jokainen tuntee tämän ihmistyypin.

Hän on avoimesti kertonut, että lääkärit ovat kehoittaneet laihduttamaan että hoitoja ylipäänsä tehdään ja että ne varmemmin onnistuisivat. Ja kai hän on aina ne muutamat pakolliset kilot saanutkin pois, kun alkionsiirtoja hänelle on tehty. En silti vaan oikein jaksa ymmärtää, miksei hän yritä enempää. Tämä olisi niitä harvoja asioita joille hän oikeasti itse jotain voisi tehdä ja miten voisi itse positiiviseen tulokseen vaikuttaa. Toinen on tupakointi. Hän polttaa joskus, on toisinaan kauankin polttamatta, mutta sitten esimerkiksi pieleen mennyt siirto antaa oikeuden tuprutella. Samalla hän tietää tekevänsä hallaa itselleen ja tuleville hoidoille.

Kun hänen raskautumisensa on täysin lääketieteen varassa, toivoisin hänen tekevän itse kaikkensa jottei ainakaan huonontaisi tilannetta. Lapsettomuudessa luulisi olevan tarpeeksi motivaatiota. Ystävälläni olisi kaksi hyvinkin isoa asiaa muutettavana elämässään, muttei hän saa sen vertaa aikaiseksi. Hän painaa noin 30 kiloa enemmän kuin minä ollessani viimeisillään raskaana ja hän on minua kymmenen senttiä lyhyempi. Painoa siis todellakin ON liikaa.

Tämä asia turhauttaa ja harmittaa minua todella paljon, koska asia on aina läsnä kun tapaamme tai puhumme puhelimessa. Hän sättii itseään ja omaa ulkonäköään. Toisinaan hän on taas niin tosissaan jonkun uuden ruokavalionsa kanssa, että jopa itsekkin uskon, että nyt hän on vihdoin ymmärtänyt että asialle oikeasti kannattaa tehdä jotain. Mutta miten sitten käykään. Me tapaamme ja hän syö ihan sitä samaa mössöä mitä tähänkin asti ja uudet hienot elämäntavat ja suunnitelmat on unohdettu. Olen aina hyvin kannustava kun hän saa jostain kipinän uuteen elämäntapaan ja lähtisin milloin vain hänen kanssaan urheilemaan. Olen myös neuvonut häntä ja antanut vinkkejä kivoista ja terveellisistä herkuista sekä myös ohjeita saliharjoitteluun kun hän on niitä kysynyt. Aina hän on innoissaan, mutta siihen se on joka kerta jäänyt meidän yhteisen taipaleen aikana.

Tiedän, että tämä aihe on monelle arka ja mietin pitkään haluanko kirjoittaa siitä tänne. Tämä on kuitenkin minun blogini, missä käsittelen tunteita lapsettoman ystävän kannalta ja tämä on yksi tunne ja turhauma mikä on ollut aina olemassa. Sen takia halusin siitä myös täällä kertoa. Suututtaa, että ystävältäni puuttuu itsekuria sanoa se viimeinen EI! Vaikka pöytä notkuisi kakkuja ja keksejä, niistä voi kieltäytyä. Ja vaikka mitä tapahtuisi, tupakanpoltto ei asioita parempaan suuntaan muuta. Toivoisin hänellä olevan kanttia sanoa ei ja ajatella sitä yhtä suupalaa tai henkäystä pidemmälle.

Olen miettinyt, että jos lääketiede ei olisi keksinyt syytä heidän lapsettomuuteensa, niin tekisikö ja yrittäisiko hän silloin itse enemmän? Lopettaisi tupakanpolton ihan täysin ja ottaisi lääkäreiden laihdutuskehoitukset tosissaan. Nyt kun lapsettomuuden syy on löytynyt ja siihen on mahdollisesti olemassa ratkaisu lääketieteessä, niin loppuuko siihen oma motivaatio yrittää itse enemmän ja sillä tavoin parantaa omia mahdollisuuksia? Että tehköön joku muu kaiken työn.

Vahva ihminen

Viikon verran kului, kunnes ystäväni otti minuun yhteyttä sen jälkeen kun olin kertonut hänelle raskaudestani. Tuntui hyvältä, että saatiin puhuttua asia halki ja ymmärrän nyt entistäkin paremmin miltä uutinen hänestä tuntui. Romahduttavalta ja epäreilulta. Mutta samalla hän myös ihan pikkuisen jopa sanoi pystyvänsä iloitsemaan meidän puolesta. Sekin tuntui hyvältä ja uskon, ettei hän olisi sitä sanonut jos ei todella tarkoittaisi. Meidän välit ovat aidot, eikä kummankaan osapuolen tarvitse esittää mitään jos ei tunnu hyvältä.

Arvostan ystäväni avoimuutta valtavasti. Hän on myös vahvimpia ihmisiä joita tunnen. Vaikka lapsettomuus on ollut heille pariskuntana todella iso kriisi, jaksaa hän silti yrittää, uskoa, toivoa ja suunnata katseensa eteenpäin vaikka edessä näkyisi vain mustia pilviä ja sankkaa sumua. En tiedä mistä hän voimansa ammentaa, mutta elämänjano ja tahto onnistua on käsinkosketeltavaa vaikka toisinaan hän itkeä tihrustaa pahaa oloaan. Hän ei pado tunteitaan, muttei myöskään jää pahan mielen vangiksi. Sanotaan, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Alan uskoa siihen kun katson tätä ihmistä.

Mutta vaikka hän on vahva, voi vahvakin joskus taipua ja joutua nöyrtymään tosiasioiden edessä. On aivan mahdollista, etteivät he koskaan saa omaa lasta. Se tuntuu vielä toistaiseksi niin pahalta ajatukselta, ettei hän halua siitä edes puhua.

Hiljaista pitelee

Rohkaisin mieleni ja kerroin raskaudestani ystävälleni. Lähetin hänelle tekstiviestin, missä kerroin raskaudestani ja siitä, miten vaikealta asia tuntuu kertoa. En todellakaan odottanut onnitteluja ja mainitsin tästä myös viestissä, mutta olisin toivonut että hän noteeraisi viestini jotenkin. Ihan miten vain, vaikka sanomalla arvostavansa rehellisyyttäni että kerroin hänelle ensimmäisenä enkä alkanut salailemaan. Tai edes vastaamalla, että viestini tuli perille. JOTAIN! Mutta ei mitään. Ei pihaustakaan ja viestin lähettämisestä on jo useita päiviä.

Olen pettynyt. Kaduttaa että kerroin kun vastaanotto on tämä. Tuntuu, että ihan turhaan murehdin ja mietin päiväkausia, miten toimisin ystäväni suhteen niin, että hänestä tuntuisi vähiten pahalta.

Äänestys

Kiitos kaikille lukijoille ja heille, jotka osallistuivat äänestykseen! Ilokseni ääniä tuli ihan mukavasti. Alkuun ajattelin, että saakohan blogini lukijoita kun kirjoitusten näkökulma on vähän erilainen mitä lapsettomuusblogeissa yleensä. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että ainakin muutamat henkilöt blogiani lukee ja se tuntuu kivalle.

Välillä huomaan olevani melko yksin ajatusteni kanssa ja monet eivät oikein jaksa ymmärtää miksi minua kiinnostaa lapsettomuus niin paljon kun itselläni on lapsi. Kiinnostus kumpuaa eniten siitä, että haluan ymmärtää. On paljon helpompaa olla ystävänä lapsettomalla kun edes vähän tietää millaisia tunteita hän käy läpi.

Muutaman vuosi sitten eräs läheiseni koki vakavan sairastumisen ja hänen elämänsä muuttui kerta laakista. Olen jälkeenpäin miettinyt, että jos olisin silloin perehtynyt sairauteen netin tai kirjallisuuden kautta, olisin voinut olla paremmin tukena. Melkein mistä tahansa aiheesta saa nykypäivänä helposti tietoa, että pystyy vähän ymmärtään oman elämänsä ympyröitä pidemmälle mitä muut käyvät läpi. Minulle tämä aihe on tällä hetkellä lapsettomuus ja lapsettomuushoidot.

Toistaiseksi näin

Kiitos kaikille onnittelijoille! En aio kuitenkaan tehdä tästä raskausblogia vaan edelleenkin pääpaino teksteissä on siinä, millaista on olla laspettoman ystävänä.

Tuntuu hullulta, että melkein heti blogin avaamisen jälkeen olen tilanteessa, mikä on ehkä hankalin omalta kannalta katsottuna. Ystäväni on juuri epäonnistunut alkionsiirrossa ja minä tulin samoihin aikoihin yllättäen raskaaksi. Draamankaarta kerrakseen.

Olen miettinyt raskaudesta kertomista. Siitä ei tiedä vielä kukaan, lukuunottamatta omia vanhempiani. Edellisen raskauden tässä vaiheessa asiasta tiesi moni ystävä, sisko, muutama työkaveri, omat vanhempani sekä appivanhemmat ja muutaman muukin sukulainen. Nyt tuntuu, että haluan pitää tiedon itselläni vielä jonkin aikaa. Viime kerralla tieto levisi myös tahtomattani joillekkin ja olin siitä hyvin pettynyt. Jos kukaan ei tiedä, ei tieto myöskään leviä heille joiden en haluakkaan tietää.

Olen melkein 100% varma, että jos kertoisin nyt raskaudesta lapsettomalla ystävälleni, hän kertoisi siitä eräälle henkilölle. Eikä siinä vielä mitään. Aluksi jopa ajattelin, että voisin luvata hänelle että hän saa kertoa asian tälle henkilölle jos haluaa. Sitten tajusin, että jos tämä toinen henkilö tietää niin hän aivan varmasti kertoo sen eräälle yhteiselle tutullemme. He kertovat aina kaiken toisilleen. Ja vaikka kieltäisin ja vannottaisin lapsetonta ystävääni olemaan puhumatta asiasta kenellekkään, en koe että voisin täysin luottaa siihen, ettei hän kerro. Ja ymmärränkin sen myös! Tieto raskaudestani varmaan aiheuttaisi maailman isoimman vitutuksen, ja kertominen voisi asiaa helpottaa. En siis oikein voi vaatia häntä olemaan asiasta hiljaa jos jollekkin toiselle puhuminen hänen oloaan helpottaa.

Pidän siis asian toistaiseksi vain omana tietonani. Onhan kaikki vielä kuitenkin todella alussa.

Yllätys

Elämä yllättää ja nyt se yllätti minut ja mieheni. Olen raskaana. Ehkäisyä ei olla käytetty esikoisen syntymän jälkeen, koska mihin me sitä oltas tarvittu kun esikoistakin saatiin yrittää hyvän aikaa ja vasta lääkkeillä tärppäsi. Ollaan tietysti tiedostettu, että saatan tulla raskaaksi, mutta kumpikaan ei jaksanut uskoa niin käyvän.

Tein raskaustestin tänäaamuna ihan vaan varmuuden vuoksi. Esikoinen on menossa juhannusaattona appivanhempieni luokse hoitoon yhdeksi yöksi ja me olemme mieheni ja kahden ystäväpariskunnan kanssa lähdössä mökkeilemään. Oli siis tarkoitus muutama saunasiideri ja -lonkero nauttia juhannuksen kunniaksi. Yllätys oli melkoinen kun testitikkuun piirtyi salamana kaksi viivaa. 

Ollaan mieheni kanssa tietysti hirvittävän onnellisia ja iloisia, että tämä meni näin. Jos kaikki menee hyvin, että raskaus jatkuu ja vauva syntyy, on hän todella tervetullut. Koemme olevamme aivan järjettömän onnekkaita mieheni kanssa ja etuoikeutettuja, että tämä kävi näin helposti.

Asiasta kertominen lapsettomalle ystävälleni ahdistaa kuitenkin todella paljon. En oikeasti tiedä miten ihmeessä tämän asian hänelle muotoilen?! Tunnen syyllisyyttä että meille on tulossa jo toinen ja tämä toinen on vielä saanut alkunsa ihan tuosta vaan, huomaamatta, ilman pienintäkään stressiä saatikka rahanmenoa ja pettymyksen kyyneleitä. En kuitenkaan koe, että asia muuttuisi myöhemminkään helpommaksi kertoa. Luulen, että mitä aikaisemmin kerron sen helpompi asia on sulattaa. En halua, että hän kokee missään nimessä että asiaa on salailtu häneltä. Se ehkä vain lisäisi ulkopuolisuuden tunnetta. Uskon, että huonoin vaihtoehto olisi kertoa viimeiseksi niin, että kaikki muut jo tietää. 

Mietin, että jos vain sen kummemmin taustoja selvittämättä sanoisin olevani raskaana. Alleviivaamatta milläänlailla sitä miten tämä kävi ja kuinka pöllämystyneitä me olemme. Emmehän me edes yrittäneet vielä toista lasta! Ja hän tietää sen. Hän osaa kyllä päätellä, että raskaus tuli meillekin yllätyksenä ilman että minä sitä vielä ääneen ihmettelen. Koska juuri se tästä varmasti tekee sen kovimman palan niellä. Toiset vaan tulevat raskaaksi tuosta noin ilman että edes itse huomaavat sitä, onnea vaan tosi paljon...

Elämä jatkuu

Niin siinä sitten kaikista toiveista ja rukoiluista huolimatta kävi. Ystäväni ei ole raskaana. Alkio ei ollut lähtenyt kiinnittymään. Ei tule talvivauvaa.

Aamulla herätessäni ja avatessani kännykän luin ystäväni lähettäneen viestin, jossa hän kertoi saaneensa aamulla herkällä kotitestillä negatiivisen tuloksen päivää ennen virallista verikoetestipäivää. Viestin luettuani ensimmäinen ajatus oli että voi paska. Nousin ylös ja aloin samantien näpytellä pahoitteluja takaisin ja mietin mitä muuta voisin kirjottaa. Samaan aikaa kuulin, että oma lapseni heräilee omassa huoneessaan ja jokeltelee, että hereillä ollaan! Tilanne oli jotenkin nurinkurinen. Minun elämäni jatkuu, vaikka ystäväni elämä on juuri romahtanut. Minä menin lapseni huoneeseen, avasin verhot ja juttelin hänelle. Nostin syliin ja keinuttelin sylissä, vaihdoin vaipan ja vietimme yhdessä meidän "aamuhetken" ennen aamupalaa, hampaiden pesua ja vaatteiden vaihtoa. Tajusin, että vaikka maailmassa mitä tapahtuisi, minulla on minun velvollisuuteni ja asiat jotka on tehtävä joka päivä. Ihan sama mitä tapahtuu niin en voi jättää lastani hoitamatta. Se on tosi helpottavaa, minulla on jotain mikä pitää arjessa kiinni. Ymmärrän nyt paremmin heitä joille tapahtuu jotain kamalaa ja he sanovat, että jaksoivat jatkaa lapsien takia.

Toivottavasti ystävälläni on jotain, minkä takia jaksaa jatkaa taas eteenpäin pettymyksen kanssa. Heillä on vielä yksi alkio käyttämättä ja sen he aikovat todennäköisesti säästellä syksyyn. Siihen asti on vielä joku mitä odottaa. Jos se epäonnistuu, he todennäköisesti lopettavat hoidot. Tuntuu hirveältä ajatukselta että mahdollisuuksia on ihan oikeasti enää yksi ainut! Vaikka tässä kerrassa oli paljon kiinni niin seuraavassa on vielä enemmän.

Välillä jopa vähän pelkään ystäväni jaksamisen puolesta. Vaikka hänellä on elämässään hyvä mies ja mukava työpaikka ja liuta erilaisia ystäviä ja kavereita, tuntee hän silti olevansa hirvittävän ulkopuolinen monessa tilanteessa kun hän on aina se joka ei ole raskaana tai imetä tai konttaa lapsensa perässä. Voin ainoastaan kuvitella miltä jatkuva ulkopuolisuuden tunne tuntuu ja koittaa itse omalta osaltani tehdä niistä tilanteista hänelle paremmin siedettäviä.

Ansaittua onnea

Tapasin eilen ystäväni, joka on aivan viimeisillään raskaana. Hän oli mielettömän onnellisen ja kauniin näköinen valtavan vatsansa kanssa. Hänkin sai odottaa raskaaksituloa useamman vuoden, jonka aikana kärsi järkyttävistä endometrioosikivuista. He kävivät samalla lapsettomuusklinikalla ja olivat saman lääkärin asiakkaita miehensä kanssa, jolla myös minä ja mieheni kävimme. Ja nyt heidän esikoisensa laskettu aika on ensi viikolla. Olen todella onnellinen heidän puolestaan!

Vaikka nykyään raskausuutiset eivät tunnu pahalta kun minulla on oma lapsi, niin voin rehellisesti sanoa, että olen huomattavasti onnellisempi niiden puolesta, joiden tiedän yrittäneen pitkään. En oikein vilpittömästi osaa iloita heidän puolestaan, joilla tärppää muutaman yrityskerran jälkeen luomusti. Jostain syystä mieleeni tulee ajatus, että näinköhän he osaavat arvostaa saamaansa lahjaa kun sen noin helposti saavat? Lapsettomuushoidoissa käyviä ihmisiä pidän automaattisesti hyvinä vanhempina tulevalle lapselleen ja että he jos ketkä osaavat arvostaa sitä mitä on tulossa. Vaikka toivomansa lapsen helposti saanut ei tietenkään lähtökohtaisesti ole sen huonompi vanhempi kuin kukaan muukaan.

Tavallaan tuntuu typerältä, että ihan kuin ensin pitäisi vähän kärsiä että on ansainnut onnen, mutta siltä minusta nyt vain tuntuu. Vähän sama pätee muihinkin asioihin elämässä. Muistan kun yläasteen ja lukion ekan luokan välisenä kesänä tienasin itse mansikoita ja mustikoita keräämällä rahat ensimmäiseen Nokian 3110 kännykkään. Voi että se tuntui hyvältä kun mentiin iskän kanssa sitä ostamaan, koska olin itse nähnyt vaivaa rahojen hankkimiseen. Mansikoita poimiessa selkään oli sattunut ja mustikoita poimiessa itikat syöneet, mutta hittolainen! Olin sitkeä ja tahto omaan kännykkään oli kova. Muistan asian vieläkin, vaikka siitä on lähes 15 vuotta aikaa. Mikään uusi kännykkä ei ole sen jälkeen tuntunut niin ansaitulta, koska ne olen saanut vähemmällä ja helpommalla työllä.

Elämä pelissä

Jännittää kamalasti miten tässä käy.

Välillä tuntuu, että ystäväni pelko ja jännitys on käsinkosketeltavaa. Koko elämä pyörii testipäivän ympärillä ja sen odottaminen on samalla tuskaisen hidasta ja pelottavaa, mutta samalla päivän lähestyminen ja tulokset saavat myös pienen jännityksen kihelmöimään vatsassa. Niin paljon on siitä kiinni. Ei vain tämän kesä tai loppuvuosi, vaan se millaisen suunnan elämä saa. Onneksi ystäväni jaksaa toivoa, eikä ole siitä luopunut.

Joka kerta kun puhelimeni soi ja näen ystäväni nimen vilkkuvan ruudussa, sydämeni pompsahtaa kurkkuun. Pelkään aina, että nyt on sattunut jotain ja vuoto alkanut. Piinapäiviltä nämä tuntuvat, vaikka minun elämäni ei olekaan pelissä. Olen miettinyt, että miten itse kestäisin tälläistä jos kyse olisikin minun hoidoistani? En ole oikein halunnut viedä ajatusta pidemmälle, niin ahdistavalta se tuntuu. Nostan siis hattua kaikille, jotka läpikäyvät lapsettomuushoitoja.

Voi kumpa hän saisi vihdoin olla miehensä kanssa se, joka pääsee kertomaan hyviä uutisia.

Uni

Olen aina ollut kova näkemään unia ja hyvin usein muistan ne. Viime aikoina unet ovat olleet todella paljon lapsettomuuden aiheissa pyöriviä. Eipä ole oikestaan ihme, koska lähes joka ilta ennen nukkumaan menoa luen jotain lapsettomuutta käsittelevää kirjaa ja muutenkin ajattelen asiaa päivittäin todella paljon.

Viime yönä näin unta ystävästäni, jonka puolesta jännitän tällä hetkellä enemmän kuin minkään asian takia aikoihin. Unessa sain kuulla, että ystäväni on raskaana ja aluksi onnittelin ja halasin sekä häntä että hänen miestään aivan normaalisti. Sitten hetken kuluttua aloin itkemään aivan kamalasti ja minun oli saatava halata ystävääni uudestaan. Olin aivan järjettömän onnellinen heidän puolestaan ja joku ihmeellinen helpotuksen aalto pyyhkäisi minut unessani. Halasin ystävääni todella pitkään ja itkin hänen olkaansa vasten. Unessa tajusin, että yhtäkkiä ystäväni oli jotenkin hassusti nousemassa minun yläpuolelleni ja hän ikään kuin viestitti koko olemuksellaan, ettei enää oikestaan tarvitse minua. Että minun työni oli nyt tehty, kun raskaus alkoi eikä kuuntelijaa ja lohduttajaa enää tarvittu. Ystäväni ei mitenkään riemuinnut omasta raskaudestaan vaan suhtautui asiaan kylmän rauhallisesti ja jopa vähän välinpitämättömästi. Muutenkaan hänessä ei ollut enää oikestaan mitään vanhaa jäljellä vaan koko persoona oli joku minulle täysin tuntematon.

Toivottavasti unesta toteutuu tuo raskausosa, mutta ettei ystäväni muuttuisi. Hän on loistotyyppi juuri sellaisena kuin on.

Kertomisen vaikeus

Ystävälläni on piinapäivät meneillään. Vajaan parin viikon kuluttua selviää onnistuiko alkionsiirto ja onko hän raskaana. Minulla tietysti sormet kyynerpäitä myöten ristissä, että nyt onnistuisi ja raskaus alkaisi! Uskon, että hän on jo mielessään miettinyt miten kertoa raskaudesta jos se toteutuu. Muistan myös itse kun raskaudesta piti kertoa muille. Miten ihanaa oli kertoa uutinen heille, joiden tiesin hyppäävän kattoon onnesta. Oma äiti ja isä, sisko, anoppi ja appiukko, paras ystävä jne. Mutta  miten vaikealta minusta tuntui kertoa raskaudestani lapsettomuudesta kärsivälle ystävälleni, joka ei varmasti hyppäisi kattoon riemusta. Koitin etukäteen miettiä lauseita ja sanamuotoja raskaudesta kertomiseen, vaikka lopputoksen kannalta näillä asioilla tuskin oli juurikaan merkitystä.

Olin päättänyt, että kerron vasta joskus niskaturvotusultran jälkeen uutiset. Ajattelin, että jos tulee keskenmeno tai ultrassa selviää jotain kamalaa, niin ystäväni ei tarvitse koskaan tietää että olin raskaana. Samalla tietysti mietin, haluaisiko lapseton kuulla uutiset heti raskauden alussa vai vasta myöhemmin. Jos kertoisin heti alussa, olisi vielä mahdollisuus, ettei raskaus jatkuisi. Minun keskenmenoni ei lapsettomalle ehkä niin huono uutinen olisi. Kerroin kuitenkin vasta raskausviikolla 13.

Keskustelu meni ihan hyvin, vaikka huomasinkin kokoajan olevani vähän varpaillani. Oloni oli vähän anteeksipyytelevä ja koitin olla tekemättä raskaudestani suurta numeroa. Että meillä nyt sitten onnistu, mutta IHAN VARMASTI TEILLÄKIN VIELÄ ONNISTUU!!!! Harmi vaan, ettei tällä ystävälläni ole vieläkään onnistunut ja oma lapseni lähentelee pian jo vuoden ikää. Aikaa on siis kulunut. Heillä taas on ajan lisäksi kulunut rahaa, energiaa ja luovutettuja munasoluja.

Jossain vaiheessa on todennäköisesti toisen kierroksen vuoro. Moni kaveri on saanut viimeisen vuoden kuluessa esikoisensa ja useat heistä miettii, että jos vaan luoja suo niin toinenkin on tervetullut. Myös me mietimme näin. Miltähän tuntuu kertoa toisesta raskaudesta ihmiselle, joka ei ole päässyt edes ensimmäiselle kierrokselle? Ja miltähän se tuntuu lapsettomasta kuulla tämmöisiä uutisia? Tiedän, että ystäväni pelkää sitä, että kakkosuutisia saattaa alkaa pian sadella.

Kaikki ärsyttää

Välillä tuntuu, että lapsetonta jos ketä on maailman helpoin ärsyttää ja loukata. On niin paljon asioita joita ei saa kysyä, sanoa ja kertoa. Lapsihaaveista kysely on moukkamaista, "älä stressaa" -neuvo on ehkä maailman älyttömin neuvo ja ihmetarinat siitä miten joku tutun tuttu tuli raskaaksi yllätten vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen se vasta harmittaakin!

Allekirjoitan kyllä itsekkin kaikki nuo yllämainitut lausahdukset erittäin huonoiksi vitseiksi. Kovin paljon niitä vain silti kuulee. Sitten taas voi lukea lapsettomuusblogeista miten joku pahoitti mielensä.

Itse sorruin kerran sanomaan jotain, mitä myöhemmin olen katunut. Kaverini sai keskenmenon ja löpsäytin sitten ajattelemattomuuttani, että "nyt ainakin tiedät että voit tulla raskaaksi". Mahtokin olla hyvin lohdullinen tieto siinä vaiheessa. Itselläni oli sillä hetkellä tilanne, ettei omassa kropassa mikään liikahtanut, kiertopäivä huiteli jossain lähellä sataa, ja usko siihen ettei vauvaa ilman lääkkeiden apua tule oli hyvin pieni. Mutta silti, lausahdukseni oli tökerö.

Kun paras ystäväni tuli raskaaksi ekasta kerrasta ja sitä sitten jollekkin tilitin, että miksei meilläkin, sain vastaukseksi "eihän hänen vauva ole sinulta pois". Tuo fraasi kuuluu omien henkilökohtaisten inhokkikliseiden top kolmoseen! Jos nyt oikein aletaan pilkkuja viilaamaan, niin jokainen jonkun toisen raskaus on joltain muulta pois. Itse uskon tilastoihin ja kun tilastollisesti vauvoja syntyy tietty määrä ja lapsettomuusklinikoiden hoidoista onnistuu tietty prosenttiosuus, on aina joidenkin jäätävä ilman omaa lasta. Silloinhan toisen raskaus voi olla juurikin minulta itseltäni pois.

Facebook onkin sitten oma lukunsa. Muiden raskausuutiset lävähtävät varoittamatta uutisvirrasta silmille. Sitten menee muutama kuukausi ja tulee ilmoitus syntymästä ja kohta ilmoitetaan nimi. Jokaisen postauksen perässä on kymmeniä "oih, ONNEA tosi paljon" -kirjoituksia. Ja taas joku lapseton tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Keneltäkään ei tietenkään voi vaatia, ettei oman perheen tärkeitä tapahtumia saisi julkisesti jakaa, mutta itse koitan pitäytyä tässäkin asiassa melko vaatimattomalla linjalla. En esimerkiksi ole perustanut omaa albumia vauvalle ja muutenkin meidän arjen askareet jää kyllä feisbuukkiin päivittämättä.

En myöskään lähettänyt oman vauvani naamakuvalla komeilevaa joulukorttia kenellekkään. Valitettavasti omassa ystäväpiirissä yksi tälläinen joulukortti löysi perille lapsettoman ystäväni postilaatikkoon ja pahaa mieltähän siitä tuli.

On niin helppo ärsyttää ja loukata. Ja monesti vielä täysin tietämättään ja alunperin hyvää tarkoitten. En ihmettele, että monet lapsettomat ja lapselliset ajautuvat vähitellen kauemmaksi toisistaan.

Kolme vuodenaikaa

Avaanpa vähän tuota blogini otsikkoa. Normaalipituinen raskaus kestää yhdeksän kuukautta, minulla ne olivat talvi, kevät ja kesä. Minun kolme vuodenaikaani. Siinäpä se, ei mitään sen syvällisempää, mutta tuntui hyvältä nimeltä blogille. Ehkä joskus saan kokea raskauden myös syksyllä, mitä ensimmäisellä kerralla en kokenut.

Moni kauhisteli useaan kertaan sitä, että miten jaksan olla ison mahan kanssa kun laskettuaika oli kesän lopulla. Tiesin jo aivan alkuraskaudessa, ettei siitä ikinä tulisi minulle ongelmaa ja suorastaan ärsytti kun hyvin moni oli aivan varma, että raskasta tulee olemaan. Vaikka kesä oli hyvin helteinen, ei se ollut minulle ja mahalleni ongelma. Päinvastoin! Nautin auringosta ja paahteesta, otin paljon aurinkoa takapihallamme kirjaa lukien ja söin kilokaupalla mansikoita. 

Yritän ymmärtää paremmin

Minua kiinnostaa lapsettomuus ja siihen liittyvät tunnelmat, hoidot, onnistumiset ja epäonnistumiset. Nämä asiat ovat alkaneet kiinnostaa aina vain enemmän sen jälkeen kun sain esikoiseni. Luen paljon lapsettomuusblogeja ja nyt olen myös lainannut kirjastosta lapsettomuutta käsittelevää kirjallisuutta. Ahmin kannesta kanteen Anna-Kaisa Hakkaraisen Ihmeet tapahtuvat muille -kirjan reilussa vuorokaudessa. Vaikka harrastukseni muuten ovatkin hyvin urheilulliset, rentoudun mielelläni hyvän kirjan äärellä. Tällä hetkellä luen Kerttu Lähteenmäen kokoamaa Lapsettomuus, 30 tositarinaa. Aloittamista odottaa vielä Judith Uyterlinden Rakkaustesti ja Tuuli Oinosen Pitkä odotus. Käydessäni kirjastosta näitä lainaamassa, minua häiritsi se, että kirjat olivat raskautta ja odotusaikaa käsittelevien kirjojen seassa.

Luen kirjoja pääasiassa oman mielenkiintoni vuoksi, mutta myös sen takia, että voisin paremmin ymmärtää heitä joita asia koskettaa. Lähipiirissäni on ollut ja on tälläkin hetkellä jonkin verran lapsettomuuden kanssa kamppailevia pariskuntia. Haluan edes vähän paremmin ymmärtää heitä ja heidän tunteitaan ja välttää kliseitä ja sellaisia tölväisyjä, jotka saattaisivat loukata. Kirjoissa on hyviä esimerkkejä siitä, mitä kannattaa keskusteluissa välttää. Tunnen olevani toisinaan hyvinkin voimaton kun en pysty sanomaan mitään mikä lohduttaisi. Toisaalta, mitään sellaista lohdullista sanottavaa ei taida ollakkaan silloin kun lapsettomuuden kriisi on syvin. Kaikista lohdullisinta olisi kuulla lääkäriltä sanat: onneksi olkoon, olet raskaana. Kaikki muu taitaa olla enemmän tai vähemmän merkityksetöntä. Kuuntelu onkin sitten sitäkin arvokkaampaa ja se, että antaa toiselle tilaa, mutta mahdollisuuden puhua kun siltä tuntuu. Olenkin sanonut ystävälleni, että hän saa soittaa minulle ihan milloin tahansa ja aina kun hän soittaa, koitan järjestää tilanteen niin että saan puhua täysin rauhassa ilma häiriöitä. Minusta on kohteliasta välttää samaaan aikaan hössöttämistä oman lapsen kanssa kun toinen puhuu lapsettomuudestaan.

Olen viime aikoina ollut kuuntelijana hyvälle ystävälleni hänen käydessä läpi piinaavia aikoja lapsettomuushoidoissa, jotka ovat kestäneet jo vuosia. Monesti kuunnellessa mietin pääni puhki mitä ihmettä voisin sanoa, ettei se kuulostaisi välinpitämättömältä, liian optimistiselta tai muuten vaan kliseiseltä. Ja onko sekään oikein, että koittaa valaa toiseen aina vaan lisää uskoa tulevaan jos alkaa jo itsekin epäillä onnistumista? Toiselle on vaan niin paljon helpompi sanoa, että uskoo onnistumiseen kun itsellä ei ole mitään menetettävää. On hirveää nähdä toisen epätoivo ja pelko siitä, etteivät hoidot välttämättä koskaan onnistu. Mitä siinä voi sanoa?

Nyt kun itse tiedän millaista on olla äiti ja kokea vanhemmuus, ajatus siitä ettei tämä olisikaan onnistunut tuntuu aivan hirveältä. En oikein keksi mikä minun elämäni merkitys ja sisältö pidemmän päälle olisi. Mihin se johtaisi? Olisi työ, harrastukset, parisuhde, ystävät. Jotenkin tuo luettelo jää kesken ja vajaaksi. Olenkin valtavan kiitollinen omasta lapsestani.

Vaikka olen kiitollinen, tunnen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että meillä raskaaksitulo onnistui monin verroin helpommin mitä toisilla, joskin monin verroin vaikeammin kuin kaikista onnekkaimmille. Ymmärtääköhän ne kerrasta onnistujat miten paljolta he säästyvät? En tietenkään voi koskaan täysin ymmärtää miltä lapsettomuus tuntuu, mutta lukemalla aiheesta ja olemalla vilpittömän kiinnostunut uskoisin olevani melko hyvä tuki ja olkapää silloin kun sitä tarvitaan.

Ensimmäinen kerta

Tulevat kirjoitukseni ovat ajatuksia siitä, millaista on olla lapsettomuudesta kärsivän ihmisen ystävänä. Lisäksi kirjoitan toisen lapsen yrityksen aloittamiseen liittyvästä odotuksesta ja siitä onnistuuko toinen kerta helpommin vai vaikeammin kuin ensimmäinen.

Esikoisemme sai alkunsa melko tarkkaan vuoden ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Olin syönyt pillereitä kymmenen vuotta yhtä lyhyttä taukoa lukuunottamatta ja osasin jo odottaa, ettei raskaaksi tuleminen käy käden käänteessä. Muutaman kuukautta pillereiden lopettamisen jälkeen kävin julkisella puolella juttelemassa kiertohäiriöistä ja sain Terolutit sekä lähetteen verikokeisiin. Verikokeista selvisi etten ovuloi. Kuvittelin, että saan Clomifenit avittamaan ovulaatiota, mutta lääkäri laittoikin minulle lähetteen naistentautien polille ja sain kutsun ensikäynnille usean kuukauden päähän. Siinä vierähtikin sitten muutama kuukausi ja kesän lopulla, kun pillereiden loppumisesta oli kulunut noin yhdeksän kuukautta, hakeudun yksityiselle lapsettomuusklinikalle loppukesästä. Aika keskussairaalaan naistentautien polille olisi ollut vielä tätäkin myöhemmin. Paras ystäväni oli juuri ilmoittanut tulleensa raskaaksi, ekasta kerrasta tieytysti. Se tuntui pahalta, koska me olimme aloittaneet yrityksen jo ajat sitten, emmekä olleet ovuloimattomuuteni takia päässeet vielä edes kunnolla yrittämään ja he jo kiilasivat ohi.

Lapsettomuusklinikalla minut ultrattiin ja munasarjani todettiin monirakkulaisiksi, eli minulla oli PCO. Mitään muita oireita ei ollut kuin puuttuvat kuukautiset ja ovuloimattomuus, mutta sehän riittää esteeksi raskaaksi tulemiselle. Sain Clomifenit ja söin niitä kierron 3.-7. päivä ja seurantaultrassa selvisi, että ovulaatio oli tapahtumassa. Kotitestillä sitten sain eräänä aamuna hymynaaman testiin ja yritys oli kova. Meni kaksi viikkoa ja kuukautiset alkoivat.

Kokeiltiin heti seuraavaan kiertoon toisen kerran uudelleen Clomifeneja, samalla annostuksella, kierron samoina päivinä. Tällä kertaa ultrassa ei näyttänytkään niin hyvältä kuin ensimmäisellä kerralla ja kotitesteihinkään en hymynaamaa saanut. Arvatenkin kierto venyi ja venyi kun ovulaatiota ei ollut tapahtunut. Lokakuu oli vaihtumassa marraskuuksi ja aika naistentautien polille tulossa. Päätin mennä sinne, ennen kuin menisin takaisin yksityiselle.

Käynti naistentautien polilla oli jotain ihan naurettavaa. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja oli laittamassa minua samantien laparoskopiaan, koska epäili tukoksia. Kerroin, että olimme lähdössä etelän matkalle samalla viikolla kun leikkausaika olisi, joten kysyin voisinko uida meressä ja käydä vesipuistossa huoletta. Kuulemma voisin, eikä leikkaus muutenkaan haittaisi menoa millään lailla. Jostain syystä olin kuitenkin hyvin skeptinen ja soitin ystävälleni joka on sairaanhoitaja ja kerroin hänelle tilanteesta. Hän ei voinut uskoa, että minulle oli neuvottu että voisin uida normaalisti heti pari päivää leikkauksesta! Näin ei saisi menetellä missään nimessä, vaan ainakin kymmenen päivän karenssi saunomiseen ja uimiseen. Soitin myös eräälle toiselle ystävälleni, jolle kyseinen toimenpide on tehty ja hänkään ei voinut käsittää ohjeita. Hän ei itse olisi mistään hinnasta lähtenyt heti leikkauksen jälkeen etelään maha turvonneena, kipeänä ja mustelmilla.

Ei liene yllätys, että peruin leikkausajan ja soitin samantien yksityiselle. Yksityinen lääkäri ihmetteli myös sitä, miksi sairaalan lääkäri oli sanonut, ettei Clomifen annostusta voisi nostaa. Kysyin nimittäin itse sairaalan lääkäriltä, voisinko syödä Clomifeneja seuraavaan kiertoon tuplat, jotta ovulaatio tapahtuisi, niin lääkäri vastasi ettei annostusta voi nostaa, ainoastaan laskea. Yksityinen lääkärini kuitenkin neuvoi heti tuplaamaan annostuksen ja tulemaan sitten seurantaultraan.

Tässä vaiheessa päätin, että mitä ikinä tämä projekti vielä eteen heittää nyt tai tulevaisuudessa, tulen käyttämään vain ja ainoastaan yksityisen klinikan palveluita.

Lähdimme mieheni kanssa etelään vapautunein mielin Clomifen purkki mukana. Kuukautiseni alkoivat heti matkan alussa ja napsin loman ajan Clomifeneja kierron 3.-7.päivä. Loma oli täydellisen ihana! Söimme ja joimme hyvin, nautimme toisistamme ja seksi oli parasta pitkään aikaan! Suomeen palattua kävin ultrassa ja hyvältä näytti! Ainut miinuspuoli oli ohut limakalvo, joka minulla oli ollut ohut alusta asti ja mitä Clomifen entisestään tuntui ohentavan. Ovulaatio oli kuitenkin tulossa ihan lähipäivinä. Tein päivittäin testejä ja viidentenä päivänä ultrasta, aamulla ennen töihin lähtöä testiin pamahti samantien hyvin tumma viiva kontrolliviivan kaveriksi.

Siinä oli sitten tenkkapoo. Töihin olisi pitänyt lähteä koko päiväksi, mutta kauan odotettu ovulaatio jylläsi päällä. Tein jotain sellaista mitä en ole koskaan tehnyt, enkä koskaan tule tekemään uudestaan ellei vastaan satu täsmällee samanlainen tilanne. Soitin töihin, valehtelin olevani kipeä ja jäin kotiin. Omatunto kolkutti todella pahasti ja oloni oli ihan kamalan syyllinen ja pelkäsin jääväni kiinni jollakin tavalla. Sinä päivänä harrastettiin seksiä sekä aamulla että illalla ja ovulaatiojomotukset olivat todella kovat. Tämä kannatti, yhdeksän kuukautta myöhemmin meille syntyi vauva.