Hiljaista pitelee. Lapseton ystäväni on toistaiseksi jättänyt hoidot ja he odottelevat nyt useamman kuukauden että palaavat taas hoitojen äärelle. Osaltaan ihan taloudellisista syistä, osaltaan oman jaksamisen takia. Varmasti fiksua antaa ajan kulua, pölyn laskeutua ja rauhassa kerätä voimia. Heillä kun on hoitohistoriaa jo hyvin pitkältä ajalta ja se on täynnä mitä erilaisempia epäonnistumisia. Vähissä on ne onnistumiset.
En voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, että kun aikaa vaan kuluu, niin ikääkin tulee lisää ja heidän onnistumismahdollisuudet pienenee jatkuvasti. He ovat miehensä kanssa jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Selvästi ystäväni pelkää seuraavaa ja ehkä sitä kaikkein vihoinviimeisintä yritystä. Se kuluttaisi taas tuhansilla euroilla heidän rahojaan sen lisäksi että se kuluttaisi heidän henkisiä voimavarojaan tolkuttomasti ja aiheuttaisi suunnatonta stressiä. Paineita lapsensaamiseen heillä ainakin nyt on. Lähipiirissämme on oman raskauteni lisäksi syksyn ja talven aikana putkahdellut vauvauutisia vähän sieltä sun täältä. Ja lisää on tulossa, mutta niistä hän ei vielä tiedä. Jokainen kertoo kun parhaaksi katsoo.
Olen 33-vuotias nainen, naimisissa enkä koskaan ole ymmärtänyt ihmisiä joilla on pakonomainen tarve saada jotakin elämässä. Joillakin se on lapsi, ja vieläpä oma. Miksi minusta eroaminen ja masentuminen siksi ettei saa sitä mitä haluaisi, on jotenkin itsekästä? Onhan paljonkin lapsettomia ihmisiä, niin nykyaikana kuin historiassakin. Sitten kun katsotaan laajempaa kuvaa, niin maailmassa on todella paljon ihmisiä jotka eivät saa yhtään mitään mikä täyttäisi edes perustarpeet; ruokaa, vettä, tai edes terveyttä.
VastaaPoistaSitten tietty kansanosa pariutuneita ihmisiä katsoo osakseen tehdä lapsen saamisesta joku pakonomainen projekti, ikäänkuin elämä ei olisi elämisen arvoista, ja rakastaminen rakastamista, jos ei saakaan omaa lasta.
Olenko itse outo, vai enkö ymmärrä jotakin. Vai ovatko ihmiset niin tottuneet täällä Suomessa siihen, että kaikki mitä haluaa, on saatava tavalla tai toisella?
Meillä tyydytään siihen elämään minkä saamme, ja olemme kiitollisia rakkaudestamme sekä siitä että meillä on terveyttä, ruokaa kaapissa ja kaunis koti. Meillä ei lapsia ole, eikä ole mitään takeita että niitä tulisikaan. Olemme niitä toivoneet, mutta emme missään nimessä ajaisi itseämme pakkomielteeseen asti vain sen vuoksi etten ole tullut raskaaksi.
Ehkä olemme erilaisia, koska itse tulen rikkonaisesta perheestä, enkä ole saanut aina sitä mitä olen halunnut. Mies on ulkomaalainen, joka on elänyt kovan elämän. Ei tulisi mieleenkään katkeroitua vain siksi, ettemme saakaan yhteistä lasta. Nautimme elämästä ja yhdessäolosta lapsen kanssa tai ilman, elämämme on ihanan tasaista ja turvallista, eikä meillä ole itsekeskeisiä ja pinkissä maailmassa eläneitä ystäviä jotka kyselisivät jatkuvasti joko olen raskaana.
Olen ihminen, en lapsentekokone, jonka pitäisi saavuttaa arvonsa lisääntymällä, tai tehdä miehensä tyytyväiseksi synnyttämällä perillisiä tai kohdata vaihtoehtona avioero. Avioliitto on tahtoa rakastaa toista, ei ehtojen asettamista siitä että lapsensaanti on vaatimus jatkaa yhdessä.
Kai se niin on että jos elämässä ei ole kokenut suuria menetyksiä, niin joskus se ettei elämä mene niinkuin itse haluaisi, voi ollakin kova paikka. Tunnen monia lapsettomaksi jääneitä vanhempia pariskuntia, ja he kyllä nauttivat elämästään täysillä.