Ystävälläni on piinapäivät meneillään. Vajaan parin viikon kuluttua selviää onnistuiko alkionsiirto ja onko hän raskaana. Minulla tietysti sormet kyynerpäitä myöten ristissä, että nyt onnistuisi ja raskaus alkaisi! Uskon, että hän on jo mielessään miettinyt miten kertoa raskaudesta jos se toteutuu. Muistan myös itse kun raskaudesta piti kertoa muille. Miten ihanaa oli kertoa uutinen heille, joiden tiesin hyppäävän kattoon onnesta. Oma äiti ja isä, sisko, anoppi ja appiukko, paras ystävä jne. Mutta miten vaikealta minusta tuntui kertoa raskaudestani lapsettomuudesta kärsivälle ystävälleni, joka ei varmasti hyppäisi kattoon riemusta. Koitin etukäteen miettiä lauseita ja sanamuotoja raskaudesta kertomiseen, vaikka lopputoksen kannalta näillä asioilla tuskin oli juurikaan merkitystä.
Olin päättänyt, että kerron vasta joskus niskaturvotusultran jälkeen uutiset. Ajattelin, että jos tulee keskenmeno tai ultrassa selviää jotain kamalaa, niin ystäväni ei tarvitse koskaan tietää että olin raskaana. Samalla tietysti mietin, haluaisiko lapseton kuulla uutiset heti raskauden alussa vai vasta myöhemmin. Jos kertoisin heti alussa, olisi vielä mahdollisuus, ettei raskaus jatkuisi. Minun keskenmenoni ei lapsettomalle ehkä niin huono uutinen olisi. Kerroin kuitenkin vasta raskausviikolla 13.
Keskustelu meni ihan hyvin, vaikka huomasinkin kokoajan olevani vähän varpaillani. Oloni oli vähän anteeksipyytelevä ja koitin olla tekemättä raskaudestani suurta numeroa. Että meillä nyt sitten onnistu, mutta IHAN VARMASTI TEILLÄKIN VIELÄ ONNISTUU!!!! Harmi vaan, ettei tällä ystävälläni ole vieläkään onnistunut ja oma lapseni lähentelee pian jo vuoden ikää. Aikaa on siis kulunut. Heillä taas on ajan lisäksi kulunut rahaa, energiaa ja luovutettuja munasoluja.
Jossain vaiheessa on todennäköisesti toisen kierroksen vuoro. Moni kaveri on saanut viimeisen vuoden kuluessa esikoisensa ja useat heistä miettii, että jos vaan luoja suo niin toinenkin on tervetullut. Myös me mietimme näin. Miltähän tuntuu kertoa toisesta raskaudesta ihmiselle, joka ei ole päässyt edes ensimmäiselle kierrokselle? Ja miltähän se tuntuu lapsettomasta kuulla tämmöisiä uutisia? Tiedän, että ystäväni pelkää sitä, että kakkosuutisia saattaa alkaa pian sadella.
torstai 31. toukokuuta 2012
tiistai 29. toukokuuta 2012
Kaikki ärsyttää
Välillä tuntuu, että lapsetonta jos ketä on maailman helpoin ärsyttää ja loukata. On niin paljon asioita joita ei saa kysyä, sanoa ja kertoa. Lapsihaaveista kysely on moukkamaista, "älä stressaa" -neuvo on ehkä maailman älyttömin neuvo ja ihmetarinat siitä miten joku tutun tuttu tuli raskaaksi yllätten vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen se vasta harmittaakin!
Allekirjoitan kyllä itsekkin kaikki nuo yllämainitut lausahdukset erittäin huonoiksi vitseiksi. Kovin paljon niitä vain silti kuulee. Sitten taas voi lukea lapsettomuusblogeista miten joku pahoitti mielensä.
Itse sorruin kerran sanomaan jotain, mitä myöhemmin olen katunut. Kaverini sai keskenmenon ja löpsäytin sitten ajattelemattomuuttani, että "nyt ainakin tiedät että voit tulla raskaaksi". Mahtokin olla hyvin lohdullinen tieto siinä vaiheessa. Itselläni oli sillä hetkellä tilanne, ettei omassa kropassa mikään liikahtanut, kiertopäivä huiteli jossain lähellä sataa, ja usko siihen ettei vauvaa ilman lääkkeiden apua tule oli hyvin pieni. Mutta silti, lausahdukseni oli tökerö.
Kun paras ystäväni tuli raskaaksi ekasta kerrasta ja sitä sitten jollekkin tilitin, että miksei meilläkin, sain vastaukseksi "eihän hänen vauva ole sinulta pois". Tuo fraasi kuuluu omien henkilökohtaisten inhokkikliseiden top kolmoseen! Jos nyt oikein aletaan pilkkuja viilaamaan, niin jokainen jonkun toisen raskaus on joltain muulta pois. Itse uskon tilastoihin ja kun tilastollisesti vauvoja syntyy tietty määrä ja lapsettomuusklinikoiden hoidoista onnistuu tietty prosenttiosuus, on aina joidenkin jäätävä ilman omaa lasta. Silloinhan toisen raskaus voi olla juurikin minulta itseltäni pois.
Facebook onkin sitten oma lukunsa. Muiden raskausuutiset lävähtävät varoittamatta uutisvirrasta silmille. Sitten menee muutama kuukausi ja tulee ilmoitus syntymästä ja kohta ilmoitetaan nimi. Jokaisen postauksen perässä on kymmeniä "oih, ONNEA tosi paljon" -kirjoituksia. Ja taas joku lapseton tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Keneltäkään ei tietenkään voi vaatia, ettei oman perheen tärkeitä tapahtumia saisi julkisesti jakaa, mutta itse koitan pitäytyä tässäkin asiassa melko vaatimattomalla linjalla. En esimerkiksi ole perustanut omaa albumia vauvalle ja muutenkin meidän arjen askareet jää kyllä feisbuukkiin päivittämättä.
En myöskään lähettänyt oman vauvani naamakuvalla komeilevaa joulukorttia kenellekkään. Valitettavasti omassa ystäväpiirissä yksi tälläinen joulukortti löysi perille lapsettoman ystäväni postilaatikkoon ja pahaa mieltähän siitä tuli.
On niin helppo ärsyttää ja loukata. Ja monesti vielä täysin tietämättään ja alunperin hyvää tarkoitten. En ihmettele, että monet lapsettomat ja lapselliset ajautuvat vähitellen kauemmaksi toisistaan.
maanantai 28. toukokuuta 2012
Kolme vuodenaikaa
Avaanpa vähän tuota blogini otsikkoa. Normaalipituinen raskaus kestää yhdeksän kuukautta, minulla ne olivat talvi, kevät ja kesä. Minun kolme vuodenaikaani. Siinäpä se, ei mitään sen syvällisempää, mutta tuntui hyvältä nimeltä blogille. Ehkä joskus saan kokea raskauden myös syksyllä, mitä ensimmäisellä kerralla en kokenut.
Moni kauhisteli useaan kertaan sitä, että miten jaksan olla ison mahan kanssa kun laskettuaika oli kesän lopulla. Tiesin jo aivan alkuraskaudessa, ettei siitä ikinä tulisi minulle ongelmaa ja suorastaan ärsytti kun hyvin moni oli aivan varma, että raskasta tulee olemaan. Vaikka kesä oli hyvin helteinen, ei se ollut minulle ja mahalleni ongelma. Päinvastoin! Nautin auringosta ja paahteesta, otin paljon aurinkoa takapihallamme kirjaa lukien ja söin kilokaupalla mansikoita.
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Yritän ymmärtää paremmin
Minua kiinnostaa lapsettomuus ja siihen liittyvät tunnelmat, hoidot, onnistumiset ja epäonnistumiset. Nämä asiat ovat alkaneet kiinnostaa aina vain enemmän sen jälkeen kun sain esikoiseni. Luen paljon lapsettomuusblogeja ja nyt olen myös lainannut kirjastosta lapsettomuutta käsittelevää kirjallisuutta. Ahmin kannesta kanteen Anna-Kaisa Hakkaraisen Ihmeet tapahtuvat muille -kirjan reilussa vuorokaudessa. Vaikka harrastukseni muuten ovatkin hyvin urheilulliset, rentoudun mielelläni hyvän kirjan äärellä. Tällä hetkellä luen Kerttu Lähteenmäen kokoamaa Lapsettomuus, 30 tositarinaa. Aloittamista odottaa vielä Judith Uyterlinden Rakkaustesti ja Tuuli Oinosen Pitkä odotus. Käydessäni kirjastosta näitä lainaamassa, minua häiritsi se, että kirjat olivat raskautta ja odotusaikaa käsittelevien kirjojen seassa.
Luen kirjoja pääasiassa oman mielenkiintoni vuoksi, mutta myös sen takia, että voisin paremmin ymmärtää heitä joita asia koskettaa. Lähipiirissäni on ollut ja on tälläkin hetkellä jonkin verran lapsettomuuden kanssa kamppailevia pariskuntia. Haluan edes vähän paremmin ymmärtää heitä ja heidän tunteitaan ja välttää kliseitä ja sellaisia tölväisyjä, jotka saattaisivat loukata. Kirjoissa on hyviä esimerkkejä siitä, mitä kannattaa keskusteluissa välttää. Tunnen olevani toisinaan hyvinkin voimaton kun en pysty sanomaan mitään mikä lohduttaisi. Toisaalta, mitään sellaista lohdullista sanottavaa ei taida ollakkaan silloin kun lapsettomuuden kriisi on syvin. Kaikista lohdullisinta olisi kuulla lääkäriltä sanat: onneksi olkoon, olet raskaana. Kaikki muu taitaa olla enemmän tai vähemmän merkityksetöntä. Kuuntelu onkin sitten sitäkin arvokkaampaa ja se, että antaa toiselle tilaa, mutta mahdollisuuden puhua kun siltä tuntuu. Olenkin sanonut ystävälleni, että hän saa soittaa minulle ihan milloin tahansa ja aina kun hän soittaa, koitan järjestää tilanteen niin että saan puhua täysin rauhassa ilma häiriöitä. Minusta on kohteliasta välttää samaaan aikaan hössöttämistä oman lapsen kanssa kun toinen puhuu lapsettomuudestaan.
Olen viime aikoina ollut kuuntelijana hyvälle ystävälleni hänen käydessä läpi piinaavia aikoja lapsettomuushoidoissa, jotka ovat kestäneet jo vuosia. Monesti kuunnellessa mietin pääni puhki mitä ihmettä voisin sanoa, ettei se kuulostaisi välinpitämättömältä, liian optimistiselta tai muuten vaan kliseiseltä. Ja onko sekään oikein, että koittaa valaa toiseen aina vaan lisää uskoa tulevaan jos alkaa jo itsekin epäillä onnistumista? Toiselle on vaan niin paljon helpompi sanoa, että uskoo onnistumiseen kun itsellä ei ole mitään menetettävää. On hirveää nähdä toisen epätoivo ja pelko siitä, etteivät hoidot välttämättä koskaan onnistu. Mitä siinä voi sanoa?
Nyt kun itse tiedän millaista on olla äiti ja kokea vanhemmuus, ajatus siitä ettei tämä olisikaan onnistunut tuntuu aivan hirveältä. En oikein keksi mikä minun elämäni merkitys ja sisältö pidemmän päälle olisi. Mihin se johtaisi? Olisi työ, harrastukset, parisuhde, ystävät. Jotenkin tuo luettelo jää kesken ja vajaaksi. Olenkin valtavan kiitollinen omasta lapsestani.
Vaikka olen kiitollinen, tunnen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että meillä raskaaksitulo onnistui monin verroin helpommin mitä toisilla, joskin monin verroin vaikeammin kuin kaikista onnekkaimmille. Ymmärtääköhän ne kerrasta onnistujat miten paljolta he säästyvät? En tietenkään voi koskaan täysin ymmärtää miltä lapsettomuus tuntuu, mutta lukemalla aiheesta ja olemalla vilpittömän kiinnostunut uskoisin olevani melko hyvä tuki ja olkapää silloin kun sitä tarvitaan.
Luen kirjoja pääasiassa oman mielenkiintoni vuoksi, mutta myös sen takia, että voisin paremmin ymmärtää heitä joita asia koskettaa. Lähipiirissäni on ollut ja on tälläkin hetkellä jonkin verran lapsettomuuden kanssa kamppailevia pariskuntia. Haluan edes vähän paremmin ymmärtää heitä ja heidän tunteitaan ja välttää kliseitä ja sellaisia tölväisyjä, jotka saattaisivat loukata. Kirjoissa on hyviä esimerkkejä siitä, mitä kannattaa keskusteluissa välttää. Tunnen olevani toisinaan hyvinkin voimaton kun en pysty sanomaan mitään mikä lohduttaisi. Toisaalta, mitään sellaista lohdullista sanottavaa ei taida ollakkaan silloin kun lapsettomuuden kriisi on syvin. Kaikista lohdullisinta olisi kuulla lääkäriltä sanat: onneksi olkoon, olet raskaana. Kaikki muu taitaa olla enemmän tai vähemmän merkityksetöntä. Kuuntelu onkin sitten sitäkin arvokkaampaa ja se, että antaa toiselle tilaa, mutta mahdollisuuden puhua kun siltä tuntuu. Olenkin sanonut ystävälleni, että hän saa soittaa minulle ihan milloin tahansa ja aina kun hän soittaa, koitan järjestää tilanteen niin että saan puhua täysin rauhassa ilma häiriöitä. Minusta on kohteliasta välttää samaaan aikaan hössöttämistä oman lapsen kanssa kun toinen puhuu lapsettomuudestaan.
Olen viime aikoina ollut kuuntelijana hyvälle ystävälleni hänen käydessä läpi piinaavia aikoja lapsettomuushoidoissa, jotka ovat kestäneet jo vuosia. Monesti kuunnellessa mietin pääni puhki mitä ihmettä voisin sanoa, ettei se kuulostaisi välinpitämättömältä, liian optimistiselta tai muuten vaan kliseiseltä. Ja onko sekään oikein, että koittaa valaa toiseen aina vaan lisää uskoa tulevaan jos alkaa jo itsekin epäillä onnistumista? Toiselle on vaan niin paljon helpompi sanoa, että uskoo onnistumiseen kun itsellä ei ole mitään menetettävää. On hirveää nähdä toisen epätoivo ja pelko siitä, etteivät hoidot välttämättä koskaan onnistu. Mitä siinä voi sanoa?
Nyt kun itse tiedän millaista on olla äiti ja kokea vanhemmuus, ajatus siitä ettei tämä olisikaan onnistunut tuntuu aivan hirveältä. En oikein keksi mikä minun elämäni merkitys ja sisältö pidemmän päälle olisi. Mihin se johtaisi? Olisi työ, harrastukset, parisuhde, ystävät. Jotenkin tuo luettelo jää kesken ja vajaaksi. Olenkin valtavan kiitollinen omasta lapsestani.
Vaikka olen kiitollinen, tunnen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että meillä raskaaksitulo onnistui monin verroin helpommin mitä toisilla, joskin monin verroin vaikeammin kuin kaikista onnekkaimmille. Ymmärtääköhän ne kerrasta onnistujat miten paljolta he säästyvät? En tietenkään voi koskaan täysin ymmärtää miltä lapsettomuus tuntuu, mutta lukemalla aiheesta ja olemalla vilpittömän kiinnostunut uskoisin olevani melko hyvä tuki ja olkapää silloin kun sitä tarvitaan.
Ensimmäinen kerta
Tulevat kirjoitukseni ovat ajatuksia siitä, millaista on olla lapsettomuudesta kärsivän ihmisen ystävänä. Lisäksi kirjoitan toisen lapsen yrityksen aloittamiseen liittyvästä odotuksesta ja siitä onnistuuko toinen kerta helpommin vai vaikeammin kuin ensimmäinen.
Esikoisemme sai alkunsa melko tarkkaan vuoden ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Olin syönyt pillereitä kymmenen vuotta yhtä lyhyttä taukoa lukuunottamatta ja osasin jo odottaa, ettei raskaaksi tuleminen käy käden käänteessä. Muutaman kuukautta pillereiden lopettamisen jälkeen kävin julkisella puolella juttelemassa kiertohäiriöistä ja sain Terolutit sekä lähetteen verikokeisiin. Verikokeista selvisi etten ovuloi. Kuvittelin, että saan Clomifenit avittamaan ovulaatiota, mutta lääkäri laittoikin minulle lähetteen naistentautien polille ja sain kutsun ensikäynnille usean kuukauden päähän. Siinä vierähtikin sitten muutama kuukausi ja kesän lopulla, kun pillereiden loppumisesta oli kulunut noin yhdeksän kuukautta, hakeudun yksityiselle lapsettomuusklinikalle loppukesästä. Aika keskussairaalaan naistentautien polille olisi ollut vielä tätäkin myöhemmin. Paras ystäväni oli juuri ilmoittanut tulleensa raskaaksi, ekasta kerrasta tieytysti. Se tuntui pahalta, koska me olimme aloittaneet yrityksen jo ajat sitten, emmekä olleet ovuloimattomuuteni takia päässeet vielä edes kunnolla yrittämään ja he jo kiilasivat ohi.
Lapsettomuusklinikalla minut ultrattiin ja munasarjani todettiin monirakkulaisiksi, eli minulla oli PCO. Mitään muita oireita ei ollut kuin puuttuvat kuukautiset ja ovuloimattomuus, mutta sehän riittää esteeksi raskaaksi tulemiselle. Sain Clomifenit ja söin niitä kierron 3.-7. päivä ja seurantaultrassa selvisi, että ovulaatio oli tapahtumassa. Kotitestillä sitten sain eräänä aamuna hymynaaman testiin ja yritys oli kova. Meni kaksi viikkoa ja kuukautiset alkoivat.
Kokeiltiin heti seuraavaan kiertoon toisen kerran uudelleen Clomifeneja, samalla annostuksella, kierron samoina päivinä. Tällä kertaa ultrassa ei näyttänytkään niin hyvältä kuin ensimmäisellä kerralla ja kotitesteihinkään en hymynaamaa saanut. Arvatenkin kierto venyi ja venyi kun ovulaatiota ei ollut tapahtunut. Lokakuu oli vaihtumassa marraskuuksi ja aika naistentautien polille tulossa. Päätin mennä sinne, ennen kuin menisin takaisin yksityiselle.
Käynti naistentautien polilla oli jotain ihan naurettavaa. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja oli laittamassa minua samantien laparoskopiaan, koska epäili tukoksia. Kerroin, että olimme lähdössä etelän matkalle samalla viikolla kun leikkausaika olisi, joten kysyin voisinko uida meressä ja käydä vesipuistossa huoletta. Kuulemma voisin, eikä leikkaus muutenkaan haittaisi menoa millään lailla. Jostain syystä olin kuitenkin hyvin skeptinen ja soitin ystävälleni joka on sairaanhoitaja ja kerroin hänelle tilanteesta. Hän ei voinut uskoa, että minulle oli neuvottu että voisin uida normaalisti heti pari päivää leikkauksesta! Näin ei saisi menetellä missään nimessä, vaan ainakin kymmenen päivän karenssi saunomiseen ja uimiseen. Soitin myös eräälle toiselle ystävälleni, jolle kyseinen toimenpide on tehty ja hänkään ei voinut käsittää ohjeita. Hän ei itse olisi mistään hinnasta lähtenyt heti leikkauksen jälkeen etelään maha turvonneena, kipeänä ja mustelmilla.
Ei liene yllätys, että peruin leikkausajan ja soitin samantien yksityiselle. Yksityinen lääkäri ihmetteli myös sitä, miksi sairaalan lääkäri oli sanonut, ettei Clomifen annostusta voisi nostaa. Kysyin nimittäin itse sairaalan lääkäriltä, voisinko syödä Clomifeneja seuraavaan kiertoon tuplat, jotta ovulaatio tapahtuisi, niin lääkäri vastasi ettei annostusta voi nostaa, ainoastaan laskea. Yksityinen lääkärini kuitenkin neuvoi heti tuplaamaan annostuksen ja tulemaan sitten seurantaultraan.
Tässä vaiheessa päätin, että mitä ikinä tämä projekti vielä eteen heittää nyt tai tulevaisuudessa, tulen käyttämään vain ja ainoastaan yksityisen klinikan palveluita.
Lähdimme mieheni kanssa etelään vapautunein mielin Clomifen purkki mukana. Kuukautiseni alkoivat heti matkan alussa ja napsin loman ajan Clomifeneja kierron 3.-7.päivä. Loma oli täydellisen ihana! Söimme ja joimme hyvin, nautimme toisistamme ja seksi oli parasta pitkään aikaan! Suomeen palattua kävin ultrassa ja hyvältä näytti! Ainut miinuspuoli oli ohut limakalvo, joka minulla oli ollut ohut alusta asti ja mitä Clomifen entisestään tuntui ohentavan. Ovulaatio oli kuitenkin tulossa ihan lähipäivinä. Tein päivittäin testejä ja viidentenä päivänä ultrasta, aamulla ennen töihin lähtöä testiin pamahti samantien hyvin tumma viiva kontrolliviivan kaveriksi.
Siinä oli sitten tenkkapoo. Töihin olisi pitänyt lähteä koko päiväksi, mutta kauan odotettu ovulaatio jylläsi päällä. Tein jotain sellaista mitä en ole koskaan tehnyt, enkä koskaan tule tekemään uudestaan ellei vastaan satu täsmällee samanlainen tilanne. Soitin töihin, valehtelin olevani kipeä ja jäin kotiin. Omatunto kolkutti todella pahasti ja oloni oli ihan kamalan syyllinen ja pelkäsin jääväni kiinni jollakin tavalla. Sinä päivänä harrastettiin seksiä sekä aamulla että illalla ja ovulaatiojomotukset olivat todella kovat. Tämä kannatti, yhdeksän kuukautta myöhemmin meille syntyi vauva.
Esikoisemme sai alkunsa melko tarkkaan vuoden ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Olin syönyt pillereitä kymmenen vuotta yhtä lyhyttä taukoa lukuunottamatta ja osasin jo odottaa, ettei raskaaksi tuleminen käy käden käänteessä. Muutaman kuukautta pillereiden lopettamisen jälkeen kävin julkisella puolella juttelemassa kiertohäiriöistä ja sain Terolutit sekä lähetteen verikokeisiin. Verikokeista selvisi etten ovuloi. Kuvittelin, että saan Clomifenit avittamaan ovulaatiota, mutta lääkäri laittoikin minulle lähetteen naistentautien polille ja sain kutsun ensikäynnille usean kuukauden päähän. Siinä vierähtikin sitten muutama kuukausi ja kesän lopulla, kun pillereiden loppumisesta oli kulunut noin yhdeksän kuukautta, hakeudun yksityiselle lapsettomuusklinikalle loppukesästä. Aika keskussairaalaan naistentautien polille olisi ollut vielä tätäkin myöhemmin. Paras ystäväni oli juuri ilmoittanut tulleensa raskaaksi, ekasta kerrasta tieytysti. Se tuntui pahalta, koska me olimme aloittaneet yrityksen jo ajat sitten, emmekä olleet ovuloimattomuuteni takia päässeet vielä edes kunnolla yrittämään ja he jo kiilasivat ohi.
Lapsettomuusklinikalla minut ultrattiin ja munasarjani todettiin monirakkulaisiksi, eli minulla oli PCO. Mitään muita oireita ei ollut kuin puuttuvat kuukautiset ja ovuloimattomuus, mutta sehän riittää esteeksi raskaaksi tulemiselle. Sain Clomifenit ja söin niitä kierron 3.-7. päivä ja seurantaultrassa selvisi, että ovulaatio oli tapahtumassa. Kotitestillä sitten sain eräänä aamuna hymynaaman testiin ja yritys oli kova. Meni kaksi viikkoa ja kuukautiset alkoivat.
Kokeiltiin heti seuraavaan kiertoon toisen kerran uudelleen Clomifeneja, samalla annostuksella, kierron samoina päivinä. Tällä kertaa ultrassa ei näyttänytkään niin hyvältä kuin ensimmäisellä kerralla ja kotitesteihinkään en hymynaamaa saanut. Arvatenkin kierto venyi ja venyi kun ovulaatiota ei ollut tapahtunut. Lokakuu oli vaihtumassa marraskuuksi ja aika naistentautien polille tulossa. Päätin mennä sinne, ennen kuin menisin takaisin yksityiselle.
Käynti naistentautien polilla oli jotain ihan naurettavaa. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja oli laittamassa minua samantien laparoskopiaan, koska epäili tukoksia. Kerroin, että olimme lähdössä etelän matkalle samalla viikolla kun leikkausaika olisi, joten kysyin voisinko uida meressä ja käydä vesipuistossa huoletta. Kuulemma voisin, eikä leikkaus muutenkaan haittaisi menoa millään lailla. Jostain syystä olin kuitenkin hyvin skeptinen ja soitin ystävälleni joka on sairaanhoitaja ja kerroin hänelle tilanteesta. Hän ei voinut uskoa, että minulle oli neuvottu että voisin uida normaalisti heti pari päivää leikkauksesta! Näin ei saisi menetellä missään nimessä, vaan ainakin kymmenen päivän karenssi saunomiseen ja uimiseen. Soitin myös eräälle toiselle ystävälleni, jolle kyseinen toimenpide on tehty ja hänkään ei voinut käsittää ohjeita. Hän ei itse olisi mistään hinnasta lähtenyt heti leikkauksen jälkeen etelään maha turvonneena, kipeänä ja mustelmilla.
Ei liene yllätys, että peruin leikkausajan ja soitin samantien yksityiselle. Yksityinen lääkäri ihmetteli myös sitä, miksi sairaalan lääkäri oli sanonut, ettei Clomifen annostusta voisi nostaa. Kysyin nimittäin itse sairaalan lääkäriltä, voisinko syödä Clomifeneja seuraavaan kiertoon tuplat, jotta ovulaatio tapahtuisi, niin lääkäri vastasi ettei annostusta voi nostaa, ainoastaan laskea. Yksityinen lääkärini kuitenkin neuvoi heti tuplaamaan annostuksen ja tulemaan sitten seurantaultraan.
Tässä vaiheessa päätin, että mitä ikinä tämä projekti vielä eteen heittää nyt tai tulevaisuudessa, tulen käyttämään vain ja ainoastaan yksityisen klinikan palveluita.
Lähdimme mieheni kanssa etelään vapautunein mielin Clomifen purkki mukana. Kuukautiseni alkoivat heti matkan alussa ja napsin loman ajan Clomifeneja kierron 3.-7.päivä. Loma oli täydellisen ihana! Söimme ja joimme hyvin, nautimme toisistamme ja seksi oli parasta pitkään aikaan! Suomeen palattua kävin ultrassa ja hyvältä näytti! Ainut miinuspuoli oli ohut limakalvo, joka minulla oli ollut ohut alusta asti ja mitä Clomifen entisestään tuntui ohentavan. Ovulaatio oli kuitenkin tulossa ihan lähipäivinä. Tein päivittäin testejä ja viidentenä päivänä ultrasta, aamulla ennen töihin lähtöä testiin pamahti samantien hyvin tumma viiva kontrolliviivan kaveriksi.
Siinä oli sitten tenkkapoo. Töihin olisi pitänyt lähteä koko päiväksi, mutta kauan odotettu ovulaatio jylläsi päällä. Tein jotain sellaista mitä en ole koskaan tehnyt, enkä koskaan tule tekemään uudestaan ellei vastaan satu täsmällee samanlainen tilanne. Soitin töihin, valehtelin olevani kipeä ja jäin kotiin. Omatunto kolkutti todella pahasti ja oloni oli ihan kamalan syyllinen ja pelkäsin jääväni kiinni jollakin tavalla. Sinä päivänä harrastettiin seksiä sekä aamulla että illalla ja ovulaatiojomotukset olivat todella kovat. Tämä kannatti, yhdeksän kuukautta myöhemmin meille syntyi vauva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)